Nykyisessä toimitusmaailmassa enää harvat hyvät ideat syntyvät baarissa tai terassilla, vaikka silloin journalismi monesti oikeustoimittajien puheenaiheena onkin. Näinkin voi kuitenkin käydä. Jarkko Sipilä kertoo, miten MTV:n Rikospaikka-ohjelmaan saatiin keväällä 2017 kahden terrorismirikoksista käräjäoikeudessa vapautetun irakilaisen turvapaikanhakijan haastattelu. Tällä kertaa yritys ja onni kohtasivat.
Lue myös: Hovioikeus hylkäsi kaikki irakilaiskaksosten syytteet Isis-joukkomurhasta
Rikospaikka on Maikkarin talvella 2017 aloittanut viikoittainen rikosohjelma, jota teemme kollega Pekka Lehtisen ja kuvaaja-leikkaaja Ville Ristolaisen kanssa. Ajankohtaisohjelmaa kuvataan viikon mittaan ja aina keskiviikkoisin, lähetyspäivänä, se koostetaan.
Tiukimmillaan ohjelma on valmistunut vasta Kymmenen uutisten aikaan eli muutamia minuutteja ennen lähetysaikaa. Mutta 24. toukokuuta 2017 tilanne oli toinen. Muun muassa paritusliigojen koventuneita otteita käsitellyt jakso oli poikkeuksellisesti valmis jo iltapäivästä.
Terassi
Siihen oli syykin: olimme Pekan kanssa saaneet kutsun Seiska-lehden 25-vuotisjuhliin Kaivohuoneelle. Rikostoimittajalle tällainen kutsu on hyvin harvinainen, joten päätimme mennä paikalle katsomaan mistä ihmeestä on kyse. Sääkin oli sopivan nätti.
Koska olimme ajoissa, päätimme ottaa oluet aivan eduskuntatalon kupeessa sijaitsevalla Storyvillen terassilla. Oluiden myötä keskustelu siirtyi seuraavan keskiviikon ohjelmaan, joka olisi viimeinen ennen kesätaukoa. Joitain ideoita meillä oli, mutta kevään viimeiseen olisi hyvä saada jotain tuhdimpaa.
En muista kumpi meistä sen ensimmäisenä sanoi, eikä sillä ole merkitystäkään, koska monet ideat syntyvät yhteisen kehittelytyön ansiosta. Juuri tuona keskiviikkona Pirkanmaan käräjäoikeus oli vapauttanut raskaista terroririkoksista syytetyt irakilaiskaksoset. Siitä se lähti.
Tapaus oli ollut laajasti esillä joulukuusta 2015 saakka eli yli puolitoista vuotta. Veljeksiä syytettiin muun muassa terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä murhista Camp Speicherin joukkomurhan yhteydessä Irakin Tikritissä vuonna 2014. Syyttäjän mukaan toinen syytetyistä ampui ainakin 11 ihmistä.
Kaksoset olisivat mielenkiintoisia haastateltavia.
Yksi journalismin keskeisiä ohjeita on se, ettei etukäteen koskaan voi tietää, kuka haluaa puhua tai kertoa tarinansa. Tosin meillä ei ollut tiedossa veljesten puhelinnumeroita, eikä keskustelu olisi muutenkaan onnistunut, koska he puhuivat vain arabiaa ja me emme.
Pekka soitti saman tien toisen avustajalle, asianajaja Kaarle Gummerukselle, joka ei tyrmännyt ideaa. Oikeastaan jo tämä oli yllätys. Useimmiten asianajajat ovat aika varovaisia päämiestensä julkisuuden kanssa. Nyt veljekset oli kuitenkin todettu syyttömiksi.
Illan mittaan asia eteni, ja seuraavana päivänä haastattelu saatiin järjestettyä maanantaiksi kello yhdeksäksi. Asianajaja Gummeruksen kanssa paikaksi sovittiin Lammin vastaanottokeskus, jonne poliisivankilasta vapautetut kaksoset olivat päätyneet. Itse emme puhuneet heidän kanssaan haastattelusta edes tulkin välityksellä.
Lammi
Lammi on noin viidentuhannen hengen taajama Kanta-Hämeessä. Helsingistä sinne ajaa puolitoista tuntia. Tuohon aikaan ohjelman käytössä oli viininpunainen Land Rover -maasturi, jolla silläkin oli osansa tarinassa.
Olimme vastaanottokeskuksella kymmenen viisitoista minuuttia ennen yhdeksää. Se sijaitsee kylän keskustassa, jylhän keskiaikaisen kivikirkon kupeessa. Vastaanottokeskus toimi vanhassa avo-ostoskeskuksessa, jossa edelleen on muun muassa optikko ja R-kioski.
Sää oli lupaavan aurinkoinen, joskin vielä keväisen viileä.
Tulkkimme Oscar Shemari oli soittanut ja kertonut tulevansa aika lailla tasan yhdeksän.
Olimme käyneet kolme viikkoa aikaisemmin Pirkanmaan käräjäoikeudessa seuraamassa oikeudenkäyntiä, joten tiesimme miltä veljekset näyttävät. Ketään sen näköistä ei parkkipaikalla tai vastaanottokeskuksen – eli vokin – liepeillä näkynyt. Paikka oli muutenkin hiljainen ja vokin metalliovi lukossa.
Soitin vastaanottokeskukseen – siis kymmenen metrin päähän – , kerroin asiamme ja että etsimme irakilaisveljeksiä. Nimetkin mainitsin. Vastaus oli tyly: ”Emme voi auttaa”.
Puhelu päättyi lyhyeen.
Haastattelu oli sovittu, mutta haastateltavista ei ollut havaintoa eikä aavistustakaan missä he olivat.
Pekka soitti nopeasti asianajaja Gummerukselle, mutta tuloksetta. Hän ei tiennyt veljesten olinpaikkaa. Gummeruksella oli alkamassa oikeuden istunto Tampereella, joten häntä ei seuraavina tunteina puhelimella tavoittaisi.
Vastaanottokeskus
Kello oli jo yli yhdeksän, eikä tulkkiakaan näkynyt. Oscar vastasi puhelimeen Mainiemen vastaanottokeskukselta. Ilmoitimme ajavamme sinne. Matkaa entiselle kasarmille, varavankilalle ja työsiirtolalle sekä vastaanottokeskukselle oli vain muutama kilometri.
Tiesimme, että Mainiemen vokki oli lopetettu muutamaa kuukautta aiemmin, mutta ehkä tässä oli jonkinlainen väärinkäsitys. Ei ollut. Paikalla ollut mies tiesi kertoa sen minkä jo tiesimme. Tulkkimme sentään löysimme.
Palasimme kirkon kupeeseen vastaanottokeskukselle. Muutamia ihmisiä meni sisään, ja kyselimme heiltä irakilaisista. Kukaan ei tiennyt mitään tai ymmärtänyt kysymyksiä.
Hetken päästä ulos tuli keskuksen työntekijä. Topakanoloinen mies ilmoitti, ettei vokista kommentoitaisi veljesten tilannetta mitenkään, emmekä myöskään saisi keskuksesta mitään apua heidän tavoittamiseensa. Haastattelua vastaan heillä ei toki ollut mitään.
Tie näytti nousevan pystyyn. Pekka laittoi Gummerukselle tekstiviestiä, jos tämä tietäisi veljesten puhelinnumeroa tai osaisi vielä jotenkin auttaa.
Kahvila
Kun tilanne näyttää hankalalta, on hyvä käydä juomassa kahvit. Kirkon vierestä alkavalle reilun sadan metrin mittaiselle Lammin pääkadun pätkälle mahtuu keskikaljakuppila, bensa-asema, pankki, pizzeria, S-market, Alko, apteekki ja linja-autoasema. Lammin kotileipomon aumakattoinen tiilitalo oli korttelin sivussa. Parkkeerasimme maasturin sen pihan parkkipaikalle.
Sisällä tilasimme kahvit ja karjalanpiirakat – tietysti munavoilla. Asianajaja Gummerus ei ollut vastannut viestiin. Hän vaikutti ratkaisulta tilanteeseen, kunhan vain saisimme miehen kiinni. Kuvittelimme, että asianajaja saisi vastaanottokeskuksesta varmasti tiedon päämiehensä olinpaikasta.
Odottaessa Pekka soitti vielä kerran vastaanottokeskukseen ja sai kiinni jonkin tason päällikön. Tämä edelleen torjui pyyntömme ja ilmoitti, ettei veljesten yhteystietoja kerrottaisi edes näiden asianajajille, mikä kuulosti kyllä aika lailla oudolta.
Kello läheni kymmentä. Otimme toiset kupilliset ja korvapuustit.
Odottelisimme Gummeruksen yhteydenottoa, mutta odotusajankin voisi käyttää hyödyksi. Lammi ei kuitenkaan ole kooltaan mikään Itäkeskus.
Muutaman pöydän päässä istui kahvilla viisikymppinen, farmarinpojan oloinen mies. Kysyin tiesikö hän minne päin turvapaikanhakijoita Lammilla majoitettiin. Mies ei tiennyt, mutta arveli äitinsä tietävän. Hän kaivoi puhelimensa ja soitti. Äiti tiesi kertoa, että heitä oli Lamminraitti 8 ja 10 -osoitteissa.
Lamminraitti
Suuntasimme Land Roverin sinne, ja Oscar seurasi omalla autolla perässä. Matkaa ei ollut kuin nelisensataa metriä. Nelikerroksiset, kuusikymmentäluvun tiilitalot nousivat oikealla. Vasemmalla pellot alkoivat heti matalan rivitalon takana. Parkkipaikalla huomion kiinnitti puoliksi palanut romuauto. Ihmisiä ei näkynyt missään.
Näissä taloissa kuudenkymmenen neliön kolmion sai alle viidelläkymmenellä tuhannella eurolla.
Jalkauduimme. Rappujen asukasluettelot kertoisivat paljon. Punaisen ristin tapana on merkitä turvapaikanhakijoiden käytössä olevat asunnot omiin nimiinsä. Taulussa lukee vain esimerkiksi ”SPR Hämeen piiri”, eikä kenenkään sukunimeä.
Näissä oli nimiä.
Kauempana olevan talon edessä istui retkituolissa kevätauringosta nauttiva vatsakas mies ilman paitaa. Tuolin vieressä oli pullo, mutta etikettiä ei kaukaa erottanut.
Kiersimme lähimmän talon takakautta. Edelleen autiota. Menin rappuun katsomaan asukasluetteloa. Siinä oli myös huoltoyhtiön numero. Näppäilin sen puhelimeen.
”Onko se Sipilä?” retkituolimies huusi viidenkymmenen metrin päästä. Hän oli jostain nykäissyt paidan ylleen. ”Ja Lehtinen?”
Mies tuli puolihölkkää lähemmäksi. Kymmenen metrin päässä hän kertoi tunnistaneensa automme, jolla on tv-sarjassa oma roolinsa. Yksi Rikospaikan osio kuvataan aina autossa.
Mies ryhtyi kehumaan Rikospaikkaa. Me halusimme tietää, asuuko näissä taloissa turvapaikanhakijoita. Hän kertoi, että aiemmin oli asunut, muttei enää. Turvapaikanhakijoiden määrä oli vähentynyt ja SPR oli näistä taloista luopunut. Hän kertoi, että nykyisin heitä löytyy Haapainmaan alueelta.
”Niiltä kulmilta, jossa Haapainojantie tekee yhdeksänkymmenen asteen mutkan.”
Soitin huoltofirmaan, josta saadut tiedot olivat samansuuntaiset.
Haapainojantie
Laitoin navigaattoriin osoitteeksi Google Mapsista napatun Haapainojantie kympin, ja matkaan. Matkaa oli reilu kilometri. Lyhyet etäisyydet, harva liikenne, parkkipaikkojen runsaus ja liikennevalojen puute alkoivat viehättää. Tie vei omakotitaloalueen läpi harvaan rakennetulle kerrostaloalueelle.
Tie todella teki suoran kulman vasemmalle. Jätimme auton siinä olevalle parkkipaikalle. Hiekkapolku vei kolmikerroksisen, kahdeksankymmentäluvun kerrostalon isolle pihalle. Lasten leikkipaikka oli autio, eikä huvimajassakaan ollut ketään.
Yhdellä paristakymmenestä harmaasta betoniparvekkeesta seisoi vanhempi rouva.
”Anteeksi, asuuko tässä talossa turvapaikanhakijoita”, huusin.
”Tässä talossa ei asu turvapaikanhakijoita, mutta näissä muissa kyllä”, hän sanoi viitaten ympäröiviin kerrostaloihin.
Keskustelussa tämä tarkentui kolmeen lähitaloon. Arabiankielen tulkkimme Oscar osoitti lähitalon parvekkeisiin. Pyykit roikkuivat kaiteilla. ”Kaikki suomalaiset käyttävät pyykinkuivaustelineitä”, hän totesi.
”Salaam aleikum”
Lähdimme kiertämään L-kirjaimen muotoisesti rakennettua kolmea taloa kellon suuntaisesti. Ensimmäisessä betonielementtitalossa oli kolme rappua. Asukastaulujen SPR Hämeen piiri -merkinnät kertoivat sen, että olimme oikealla alueella.
Sepelipiha parkkipaikkoineen oli iso, mutta autoja oli vain muutama. Ihmisiä ei näkynyt missään. Maassa oli vain joitain lasten hylättyjä muovileluja. Osassa asunnossa oli verhot, osassa ei. Melkein kaikkien ikkunat olivat auki.
Talon päädyssä ylitimme nurmikon ikään kuin L-kirjaimen pidemmälle sivulle, jossa oli kaksi taloa vierekkäin. Vasemmalla oli pieni, metsikköinen kukkula. Tällä sivulla oli rappuja kaikkiaan neljä.
Yhdestä avonaisesta ikkunasta kuului musiikkia. Ainakin joku asui täällä. Rapusta tuli yllättäen nuori arabinainen.
”Salaam aleikum”, Oscar aloitti. ”Rauhaa sinulle” on arabiankielinen tervehdys.
Kiireinen nainen ei ollut havainnut, että taloon olisi tullut uusia irakilaismiehiä, varsinkaan kaksosia.
Musta kissa
Jatkoimme eteenpäin. Polun yli juoksi sysimusta kissa. Aidosti huolestunut Oscar kehotti meitä äkkiä heittämään kolikkoa kuten monessa maassa on tapana. Me sylkäisimme olan yli kolmesti. Tämä projekti ei huonoa onnea kaivannut.
Kello läheni yhtätoista. Kauemman tiiliverhotun betonielementtitalon rapusta tuli arabimies salkku kainalossa. Oscar riensi taas keskustelemaan. Salaam aleikum oli ainoa minkä ymmärsimme.
Pian tulkki kertoi miehen tavanneen kaksi kovin samannäköistä irakilaismiestä viikonloppuna roska-astian luona. Hän ei ollut kuitenkaan keskustellut heidän kanssaan eikä osannut sanoa, missä rapussa kaksikko asui.
Olimme siis kuitenkin mitä ilmeisimmin oikeilla jäljillä.
Muutaman metrin polku vei ylös nurmikkoiselle pienelle piha-alueelle, jossa oli keinu, kiipeilyteline ja puinen kuuden istuttava puistopöytä kiinteillä penkeillä.
Keinu
Istuimme siihen miettimään vaihtoehtoja. Kahvi olisi kelvannut, mutta sitä ei nyt ollut saatavissa. Kymmenen minuutin päästä vastapäisen talon ylimmän kerroksen ikkunassa vilahti ilmeisen pitkä ja paidaton mies, joka ei selvästi ollut arabi.
Asianajaja Gummerus ei ollut vastannut viestiin, mutta tiesimme hänen kyllä vastaavan, kunhan saisi puhelimensa auki oikeusjutun ruokatauolla. Siihen saakka odottaisimme ainakin.
Taas kului kymmenen minuuttia, ja keskustelu kiertyi kahviin. Viereisestä rapusta tuli arabimies ulos, mutta hän ei osannut kertoa asiasta mitään. Kolmoskerroksen itäeurooppalainen – sellaiseksi olimme hänet luokitelleet – oli saanut sinisen paidan päälle ja käväisi ikkunassa.
Seuraava vaihtoehto olisi kaiketi lähteä rappuun ja soittaa asuntojen ovikelloja.
Mies ikkunassa
Odotimme. Sinipaitainen palasi kolmannen kerran ikkunaan, ja nyt Oscar viittoi hänet tuuletusikkunaan. Salaam aleikum sai vastaukseksi zdrastui tai vastaavaa. Keskustelu käytiin viittomalla. Yläkerran mies nosti kaksi sormeaan pystyyn ja nyökkäili.
Hän nosti kämmenensä vastakkain pään viereen sivulle ja kallisti päätään. Joku tai siis paremminkin jotkut siis nukkuivat. Sen jälkeen hän viittoi kädellä meitä tulemaan asuntoon.
Mitä helvettiä, mietin.
”Siellä on kaksi miestä nukkumassa”, Oscar tulkitsi.
Nousimme vauhdilla ylös rapun portaita. Itäeurooppalainen oli ovella odottamassa ja kättelimme hänet, kun se tuntui tilanteeseen sopivalta. Asunto oli kolmio, jossa itäeurooppalaisen huone oli heti vasemmalle. Sen jälkeen käytävällä oli keittiön ja ruokahuoneen yhdistelmä sekä käytävän päässä vessa.
Oikealle aukesi olohuone, jonne vievät lasiset ovet oli peitetty verholla. Itäeurooppalainen ilmoitti viittomalla, että kaksoset asuvat siellä.
Oscar meni edellä sisään. Miehet nukkuivat lattialla patjoilla. Ohuet oranssit verhot oli vedetty kiinni, mutta ikkunoista tuli hämärää appelsiinivaloa. Huoneessa oli sohva ja joitain vaatemyttyjä. Vielä viikko sitten yli kymmenen ihmisen murhasta syytteessä olleet miehet heräsivät. Molemmat olivat unenpöpperöisiä, ja mustat hiukset olivat sekaisin.
Oscar peitti näkymän, eikä sisään nähnyt kunnolla. Arabiankielinen puhe alkoi. Äänensävyt olivat ärtyneitä ja puheen vauhti kiivas. Oscar kertoi myöhemmin keskustelun edenneen siten, että hän oli aluksi muistuttanut sovitusta haastattelusta, mihin toinen kaksosista oli todennut, etteivät he jaksa nyt antaa mitään haastattelua. He kertoivat valvoneensa aamuyhdeksään ja nukahtaneensa juuri. Oscar sai kuitenkin puhuttua miehet ympäri.
Kahdenkymmenen minuutin päästä veljekset tulivat mustissa nahkatakeissa ja aurinkolaseissa ulos. Hiukset oli kammattu. Ville oli ehtinyt asettaa kamerat puistopöydän ympärille. Haastattelu tehtiin siinä tulkin välityksellä.
”Tämä oli pelkkä syyte. Olemme syyttömiä. Kaikki lähti riidasta vastaanottokeskuksessa lähellä Tamperetta. Siitä tämä sai alkunsa ja isot ongelmat alkoivat. Se oli pääsyy”, veljekset kertovat ohjelmassa.
Veljekset vakuuttivat syyttömyyttään. Se pitää todeta, että tulkin välityksellä tehtävät haastattelut ovat hankalia. Selväksi kävi, että juuri yhdentoista ihmisen ampumisesta syytetty oli selvästi aktiivisempi.
Syyttömyyttä tai syyllisyyttä ei tietenkään tällaisessa haastattelussa selvitettäisi. Halusimme kuulla heidän näkemyksensä jutusta.
Mitä mieltä olette Isisistä?
”Isis on... Me olemme muslimeita. Isiksen ei pidä esittää muslimia, eikä erityisesti sunnia. Isis on ryhmä, joka on aivoton. He ovat mielenterveydeltään sekaisin ja huolimattomia perverssejä.”
Puolentoista vuoden tutkintavankeusaika oli kärsimys. ”Vankila on vankila. Eikä sitä edes tarvitse selittää: kun kuulee sanan vankila, tietää kuinka paha paikka se on.”
Haastattelu kesti parikymmentä minuuttia. Kun kamerat oli sammutettu, selvisi että irakilaiset olivat saaneet puhelimet edellisenä päivänä, mutta sim-korttia niihin ei ollut vielä asennettu. Vaikka olisimme saaneet jommankumman numeron, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
Paluumatkalla Helsinkiin asianajaja Gummerus soitti. Hänellä ei ollut sen paremmin puhelinnumeroa kuin osoitettakaan päämiehelleen. Kerroimme osoitteen ja annoimme numeron.
Tekstitetty haastattelu lähetettiin kauden viimeisessä ohjelmassa.
Veljekset eivät enää ole Lammilla.
Lue myös:
Kirjoitus on julkaistu 2018 ilmestyneessä Oikeustoimittajat ry:n 30-vuotiskirjassa Etusivun Rikokset.