Jarkko Sipilän juhannusnovelli: Rikollisten ristikakkoset

Sinä kuuntelet tv-tuolissas minun paskaista ääntäni ja olet aivan liian laiska jotta kanavan toiselle kääntäisit. Vaimollesi huudat: "Tuo sitä kaljaa! Eihän tätä kestä selvin päin..."

Kaksikko jatkoi pyörätietä vaalean kaksikerroksisen ison rakennuksen ohi.

– Keikataan toi, Late sanoi.

Laihan, parikymppisen miehen päässä oli baseball-lippis väärin päin. Hiukset ulottuivat olkapäille.

Yö oli lämmin ja Late oli heittänyt sinisen teepaitansa olkapäälle. Vaalean ruskeat, likaiset shortsit ulottuivat polviin.

– Siellä on saletisti brenkkuu.

Kaverit olivat istuskelleet pikkubaarin terassilla, kunnes se oli mennyt kiinni aamukahdelta. Rahat olivat loppuneet, eivätkä kulmat olleet heille tuttuja. Puhelimen karttapalvelu näytti suunnan, mutta akku alkoi olla vähissä.

Jorkki tuhahti.

– Se on koulu. Luuletsä, että opettajilla on siellä opettajanhuoneessa pullot?

– Mistä mä sellaista voin tietää. Tunnen kyl pari maikkaa ja ne on aika kovia dokaamaan.

Jorkki ei viitsinyt vastata. Hän oli kaveriaan isompi, mutta hiukset olivat lyhemmät. Ne eivät olleet vielä ehtineet armeijan jäljiltä kasvaa. Vihreässä paidassa oli musta kannabiksen lehti.

Miehet jatkoivat hiekkakentän ohi. Toisella puolella katua oli iso puisto.

Late aloitti ja Jorkki liittyi kuoroon.

– Huligaanit huutaa, raggarit räyhää. Elämä on muutenkin niin jäyhää. Jos rappio on sitä että rakastaa. Ottaa hetkistä kii eikä tahdo tappaa...

Katujen risteyksessä oli kaksikerroksinen tiilitalo.

– Tää seuraava sitten. Isot ikkunat. Päästään iisisti sisään, Late jatkoi.

Jorkki vilkaisi rakennusta.

– Mitä tossa oven pielessä lukee? Osaatko tavata: KIR-JAS-TO.

– No viedään sieltä jotain kirjoja sitten ja myydään ne divariin. Saadaan fyrkkaa.

– Divarit on kiinni.

– Mä tarkotin, että huomenna.

Jorkki pyöritteli päätään.

– Kirjaston kirjat on leimattu. Eikä divarit muutenkaan maksa kuin jotain egen pari kirjalta. Sitä paitsi siellä on hälyt päällä varmasti. Ei tee mieli putkaan.

– Onko sulla parempaa ideaa?

– Mennään tohon puistoon. Mulla on se puolikas marisätkä jäljellä. Poltetaan ja fiilistellään auringonnousua. Kyllä tää tästä vielä kirkastuu.

Laulu alkoi taas, kun kaksikko ylitti asvalttitien suuntanaan nurmikko ja sen takana siintävä merenlahti.

– Jos rappio on sitä että rakastaa, ottaa hetkistä kii eikä tahdo tappaa on mukavaa olla rappiolla. Olla vaan, täysi nolla. Rappiolla on hyvä olla. Ei huolet paina, ei rasitu polla. Antaudu sinäkin suosiolla taikka anna meidän olla...

XXX

Rikoskomisario Kari Takamäki nosti poliisin eristysnauhaa ja Anna Joutsamo pujahti alta.

Harmaa siviili-Golf oli jäänyt Abraham Wetterin tien varteen. Järjestyspoliisit olivat eristäneet laajan alueen tien viereistä puistoa, jonka isolla nurmikentällä hiekkatiet risteilivät. Kauempana näkyi auringossa kimmeltävä merenlahti, muutama puu ja kaislikkoa.

– Miksi tää juttu tuli meille? Joutsamo kysyi. – Kaksi päivää lomaan.

Takamäki kohautti olkapäitään.

– Haluavat varmaan, että hoidetaan nopeasti.

Paikka sijaitsi itäisessä Helsingissä Roihuvuoren ja Tammisalon rajamaastossa.

Kauempana rannassa näkyi valkoisiin suojahaalareihin pukeutuneita rikospoliisin teknisiä tutkijoita.

Komisario Takamäki – viisikymppinen, lyhyttukkainen ja kuoppaposkinen mies – riisui kävellessään puvun takkinsa. Päivä oli jo nyt lämmin, vaikka kello läheni vasta aamukahdeksaa.

Tummatukkaisella, treenatulla Joutsamolla oli vihreät reisitaskuhousut ja vaaleanharmaa teepaita.

Molempien kaulassa roikkui poliisikortti.

Merenlahden vastapäisistä Tammisalon omakotitaloista oli alle sadan metrin matka tapahtumapaikalle, joten molemmat ruumiit oli peitetty lakanoilla. Ne odottivat enää kuljetusta oikeuslääketieteenlaitokselle ruumiinavaukseen.

– Terve, Takamäki totesi rotevalle, isokokoiselle poliisille. – Kato, taktinen tutkintakin ehti jo paikalle.

Tekniikan ryhmää johtava, römeä-ääninen Kannas oli Takamäen tuttuja vuosikymmenten takaa.

Takamäki nosti valkoista kangasta toisen ruumiin päältä. Komisario erotti veren rautaisen hajun. Muutamia kärpäsiä pörräsi ympärillä.

Komisario arvioi selällään makaavan laihan, pitkätukkaisen miehen parikymppiseksi. Uhrilla ei ollut paitaa, joten lukuisat puukoniskut ylävartalossa erottuivat vaaleasta ihosta.

Viereiseltä ruumiilta, riskimmältä lyhyttukkaiselta mieheltä, oli viilletty kaula. Myös tämä ruumis oli selällään.

– Tässä paikassako nämä olivat? Takamäki kysyi.

– Ei ole siirretty, Kannas totesi.

Paikka oli nurmikolla, lähellä kaislaista rantaa.

– Koska tämä tapahtui?

– Ilmoitus tuli ohikulkijalta kuuden maissa. Sanoisin, että aamuyön tunteina tämä on tapahtunut, kolmen-neljän maissa, Kannas sanoi. – Mutta siis sellainen suuntaa-antava arvio.

Valkohaalariset poliisit tutkivat nurmikkoa ja rantavettä kauempana.

– Keitä nämä olivat?

– Ajokorttien mukaan isokokoinen oli Jorma Saaristo ja laiha Lauri Jokela, Kannas sanoi ja ojensi Joutsamolle minigrip-pussit, joissa oli miehiltä löytyneitä tavaroita.

– Saariston ruumiin vieressä oli melko loppuun poltettu marisätkä, Kannas jatkoi.

Sekin oli omassa muovipussissaan. Joutsamon mielestä sätkä oli palanut lopuksi epätasaisesti, toiselta puolelta enemmän.

– Miten verijäljet? Takamäki kysyi.

Rikospoliisi kykeni päättelemään tapahtumien kulkua ympäristöön levinneen veren perusteella.

Kannas otti taskustaan piirroksen tapahtumapaikasta, jossa keskellä oli hahmoteltu kaksi ruumista samassa asennossa kuin ne nyt makasivat. Piirrokseen oli merkitty verijälkien löytöpaikkoja. Ne näyttivät keskittyvän aika lailla ruumiiden ympäristöön.

Takamäki katsoi kuvaa. Kun verta ei ollut levinnyt laajemmalle, niin näytti siltä, että miehet oli tapettu tähän paikkaan.

– Ei mitään raahausjälkiä, Kannas totesi.

– Eli ilmeisesti ovat istuskelleet tässä, Takamäki totesi. – Ja arvatenkin poltelleet tuota sätkää, joka on sitten pudonnut nurmikolle ja sammunut itsekseen.

Kannas jatkoi päättelyä.

– Ei pidä olettaa, mutta arvelisin isokokoisen joutuneen ensin uhriksi. Jälkien perusteella näyttää siltä, että Saariston kaula olisi viilletty takaapäin auki ja sen jälkeen nopeasti hyökätty pienemmän kimppuun. Jokelan kaikki vammat olivat etupuolella, puukoniskuja rintaan.

– Tekovälinettä ei ole löydetty? Takamäki kysyi.

– Ei, Kannas kuittasi.

Joutsamo katsoi ruoholla makaavia ruumiita.

– Miksi heidät tapettiin? Joutsamo pohti ääneen.

XXX

Takamäki kaatoi siniseen kahvikuppiinsa sen verran kahvia, että maitotilkalle jäi varaa.

Pasilan poliisitalon neuvotteluhuoneessa oli pitkä, parinkymmenen hengen pöytä, televisio ja tussitaulu. Kello läheni kymmentä.

Joutsamo istui pöydän ääressä teekuppinsa ja papereiden kanssa. Parimetrinen, vaaleatukkainen Mikko Kulta otti kahvinsa keittimestä Takamäen jälkeen.

Miehet ehtivät istua pöydän ääreen, kun farkkuihin ja mustaan t-paitaan pukeutunut Suhonen saapui. Miehen hiukset olivat poninhännällä ja poskia peitti parin päivän sänki.

– Huomenta, Suhonen totesi.

– Aamupäivää, Kulta kuittasi. – Kävitkö salilla?

Suhonen nyökkäsi. – Nopeusvoimaa tänään.

– Raakoja rinnallevetoja ja tempauksia? Kulta kysyi.

– Ja hyppyjä.

– Mä voisin tulla ensi kerralla mukaan. Kaipaisin sen puolen treeniä, Kulta jatkoi.

– Totta kai.

Takamäen ryhmän viides poliisi, Kirsi Kohonen oli lähetetty oikeuslääketieteenlaitokselle seuraamaan ruumiinavauksia. Käytännön mukaan henkirikosjutuissa poliisi oli niissä paikalla.

– Viidestäänkö me tämä hoidetaan? Kulta ihmetteli.

– Onko siinä liikaa? Takamäki kuittasi.

– Ei, päinvastoin. Pimeä kaksoismurha kuitenkin.

– Tappoina näitä tutkitaan, Takamäki totesi. – Lisävoimia saadaan, jos tarvitaan.

Joskus hyvinä vuosina Helsingin poliisin murharyhmässä oli vajaa yhdeksänkymmentä poliisia. Nyt määrä oli pudonnut noin kuuteenkymmeneen. Kesälomat vielä leikkasivat lisää rivissä olevien tutkijoiden määrää.

– Anna, kokoa tiedot yhteen, Takamäki totesi.

Joutsamo nyökkäsi ja aloitti uhreista. Hän laittoi paperille tulostetut valokuvat uhreista kiertämään.

– Ei ole vielä juteltu omaisten kanssa, mutta sen verran on selvinnyt, että Jorma Saaristo ja Lauri Jokela olivat mitä ilmeisimmin lapsuuden kavereita. He kävivät samaa peruskoulua Myyrmäessä, jossa molemmat edelleen asuvat. Päätyivät sitten samaan ammattikouluun raksalinjalle. Sitä ei vielä tiedetä olivatko duunissa jossain. Saaristo oli kuitenkin vastikään päässyt intistä.

Joutsamo jatkoi rikostaustaan.

– Entisyyttä löytyy molemmilta. Saaristolla on muutama näpistys ja kaksi pahoinpitelyä. Jokelalla saman tyyppistä, mutta lisänä vielä kaksi asuntomurtoa ja huumeiden käyttörikoksia. Linnaan asti ei kumpikaan ole ehtinyt.

– Eikä ehdikään, Kulta totesi perään.

– Niinpä, Joutsamo sanoi.

– Miksi nämä rikollisten ristikakkoset olivat Roihuvuoressa? Suhonen kysyi.

– Sitä ei tiedetä, Joutsamo sanoi.

– Jokelan taskusta löytyi kuitti, jonka mukaan hän oli ostanut kaksi oluttuoppia siellä Marjaniemen uimarannan tuntumassa sijaitsevasta rantabaarista. Kuitissa oli aikaleima 22.12., mutta siitähän ei ole tietoa onko kassakoneen kello ollut oikeassa.

– Muistaakseni paikka on auki yökahteen, Sieltä on kilometrin verran tuohon löytöpaikkaan, Suhonen sanoi. 

Kulta otti tähän kiinni.

– Tavallaan sopisi hyvin, että ovat istuneet siellä pitkään ja lähteneet sitten kävelemään.

– Rahaa ei kummallakaan ollut kuin muutamia pikkukolikoita, Joutsamo sanoi.

– Ei se rantabaari ole missään menomestan maineessa, vaan pikemminkin vain paikallisten tiedossa, Suhonen sanoi.

– Miksi Myyrmäen kollit ovat sinne päätyneet ja kenen seuraan?

– Puhelintiedot on laitettu selvitykseen ja sieltä selvinnee liikkuminen ja soitot, Joutsamo sanoi ja laittoi toisen kuvan kiertämään.

Joutsamo jatkoi. – Tämä on läheisen koulun valvontakamerasta. Sen perusteella Saaristo ja Jokela ovat kävelleet Abraham Wetterin tietä kahdestaan koulun ohi kello 2.55. Eli kukaan ei ole ollut heidän seurassaan, eikä videoiden perusteella seurannutkaan.

– Paljonko koululta on siihen puistoon? Kulta kysyi.

– Puisto alkaa tien toiselta puolelta, mutta löytöpaikkaan sellainen parisataa metriä. Kannaksen alustavan arvion mukaan henkirikokset olisivat tapahtuneet aika pian videon jälkeen.

Joutsamo katsahti papereihinsa.

– En tiedä liittyykö tähän lainkaan, mutta kello 2.35 hälytyskeskukseen on soitettu Strömsinlahden sataman kupeessa sijaitsevasta talosta ja ilmoitettu metelöinnistä. Kansalainen sanoi nukkuneensa ikkuna auki ja heränneensä lauluntapaiseen mölinään. Oli puhunut jotain Hassisen Koneen kappaleesta. Partiota sinne ei lähetetty, kun ei ollut vapaita. Mutta ajallisesti sopisi kaksikon liikkeisiin.

– Harmi, ettei lähetetty, Takamäki sanoi. – Pojat voisivat olla hengissä nyt.

Kulta jatkoi pohdintaa.

– Se Abraham Wetterin tie vie Herttoniemeen, josta pääsee aamuviiden jälkeen metrolla keskustaan.

– Mua kiinnostaa kyllä enemmän se miksi ne päätyi rantabaariin, Suhonen sanoi. – Jos menen vähän haistelemaan sinne, jos niillä oli jotain bisneksiä siellä.

Takamäki nyökkäsi.

– Hyvä. Mä hoidan ilmoituksen omaisille poliisipapin kanssa. Anna ja Mikko, käykää kyselemässä sieltä ympäristön taloista, jos löytyisi jotain havaintoja. Katsotaan neljän maissa iltapäivällä tilannetta uudestaan, jos ei mitään läpimurtoja tule. Silloin saadaan raportti rikospaikasta Kannakselta ja eiköhän avauksetkin ole jo siihen mennessä ohi.

XXX

Suhonen parkkeerasi Harley Davidson -moottoripyöränsä rantabaarin asvalttiparkkipaikalle. Sille olisi mahtunut kymmenkunta autoa, mutta nyt niitä oli vain kolme.

Läheisellä uimarannalla kuhisi ihmisiä.

Ravintola oli vanha, hirsirakennus aivan meren rannassa. Betonipylväiden päälle rakennettu puinen terassi ulottui osin meren päälle. Paikka toi mieleen etelän lomakohteet, sillä suomalainen ilmasto ei tällaista paikkaa suosinut.

Suhonen nousi pari betoniporrasta ja avasi ravintolan oven. Baaritiski oli vasemmalla heti oven pielessä. Sisällä oli neljä pöytää ja avonaiset kaksoisovet veivät terassille.

Reggae-musiikki soi vaisuna taustalla. Tummia hirsiseiniä oli kevennetty Jamaikan lipulla, vanhoilla elokuvajulisteilla ja muutamilla värivalolla.

Suhonen huomasi heti pitävänsä paikasta.

Terassilta tuli punaiseen paitaan ja valkoisiin shortseihin pukeutunut kolmekymppinen mies. Hän tervehti Suhosta viileästi ja kysyi mitä saisi olla samalla kun siirtyi puisen tiskin taakse.

Suhosen mielestä kaverissa oli jotain tuttua, mutta hän ei saanut nimeä mieleensä. Jonkun tason rosvo mies kuitenkin oli.

– Kahvi, Suhonen sanoi.

Hän huomasi samalla tiskin päässä olevan allaspakastimen täynnä jäätelöä. Suhonen kaivoi sieltä suklaatuutin. – Ja tämä.

– Se tekee femman, shortsimies sanoi.

Hinnat olivat ainakin kohdallaan, Suhonen mietti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan maksoi.

Suhonen katsahti ulos terassille ja tunnisti pari miestä seurueesta, jossa baarimikko oli istunut. Keskitason rosvoja, jotka olivat kärähtäneet pirikaupasta muutama vuosi sitten.

Samantien Suhonen muisti baarimikon nimen. Marko Tenhunen oli saanut vyyhdistä kuusi vuotta linnaa. Ilmeisesti tuomio oli nyt sitten suoritettu. Sen verran kova kaveri oli kuitenkin kyseessä, että tämä oli lusinut tuomionsa Riihimäen gangsteritalossa.

Suhonen oli ajatellut vain heittää poliisikuvan pöydälle ja kysyä suoraan oliko Saaristoa ja Jokelaa näkynyt edellisenä iltana. Tenhunen ei kuitenkaan poliisille puhuisi yhtään mitään.

Piti keksiä jotain muuta. Tiedotusvälineissä ei henkirikoksista ollut vielä uutisoitu, mikä helpotti.

– Tunnetko kaverit nimeltä Saaristo ja Jokela? Suhonen murahti.

Baarimikon katse mittasi Suhosen olemusta.

– En. Pitäisikö?

– Pari nuorta kollia Vantaalta. Kuulin, että olivat täällä eilen.

– Täällä oli aika paljon porukkaa, baarimikko sanoi samalla, kun antoi kahvin.

– Sähän oot Tenhunen, vai mitä?

Baarimikon ilme hämmentyi.

– Miten niin?

– Suikkanen Lahdesta, Suhonen esittäytyi hahmona, jota hän käytti peitetehtävissä. – Kävin vuosi pari sitten tapaamassa Riksussa kaveria. Satuit samaan aikaan tapaamistilaan.

– Mä en muista sua.

– Parempi niin, Suhonen sanoi gangsterityyliin. – Nämä Saaristo ja Jokela ovat parikymppisiä vantaalaisjanttereita. Toinen isompi ja toinen pitkätukkainen ruipelo.

– No joo, tuollainen parivaljakko täällä oli. Vetivät bisseä urakalla. Kun loppuillasta rahavarat tulivat päätepisteeseen, yrittivät saada vielä velaksi. Halusivat polttaa terassilla pilveäkin, mutten antanut.

– Onko tää sun paikka?

– Ei. Duunissa vaan vanhalle kaverille, Tenhunen totesi. 

Poliisi mietti heti pestiinkö paikassa pirirahaa. Suhosta olisi kiinnostanut tietää kenelle kaverille Tenhunen oli hommissa, mutta Suikkaselle tuollaisilla asioilla ei ole merkitystä.

– Miksi sä niitä etsit? Tenhunen uteli.

– Pieniä velkoja, mutta enemmän haarukassa on niiden yksi kaveri.

– Eilen ne kyllä istui ihan kahdestaan jostain kahdeksasta eteenpäin. Kehtasivat kyllä haukkua mestan, kun täällä ei ole karaokea. Helvetti, Tenhunen naurahti.

– Olisivat halunneet laulaa Hassisen Konetta duettona. Käskin menemään Itikseen, mutta istuivat sitten tossa terassilla pilkkuun saakka.

– Kahteen?

– Joo. Pari kertaa olin kyllä nakata ulos. Tuntui sama levy jääneen päälle. Lauleskelivat vaan sitä Rappiolla -biisiä.

Suhonen naurahti ja joi kahvia. Tieto oli olennainen. Ei kappale, vaan se, että kaverit olivat olleet baarissa kahdestaan. Uhrit eivät olleet tulleet itään – tai ainakaan rantabaariin – varsinaisesti tapaamaan ketään.

Juttu ei ainakaan näyttänyt liittyvän alamaailmaan.

Suhonen otti kuppinsa ja jäätelönsä ja siirtyi terassille aurinkoon.

XXX

– Jos se oli joku ninja? Kulta sanoi vieressään kävelevälle Joutsamolle.

– Selvästi takaapäin oli ensin hiivitty Saariston kimppuun ja sitten hyökätty Jokelan päälle.

Poliisit astelivat kapeaa ja kesäisen vihreää katua Tammisalon puolella. Näistä omakotitaloista oli suora näkymä merenlahden yli puistoon ja tekopaikalle.

He olivat jo käyneet kolmessa. Ensimmäisessä ei ollut kukaan kotona, toisessa oli nukuttu sikeästi, mutta kolmannessa oli kuultu jotain mölinää aamuyöstä, joka oli sitten onneksi loppunut.

Pensasaita kiersi vaaleaksi rapattua kaksikerroksista omakotitaloa. Autotalli oli amerikkalaiseen tyyliin rakennettu talon sivustalle. Pihan nurmikko oli ajettu lyhyeksi ja oven vieressä kivireunuksella erotetussa kukkapenkissä kasvoi perennoja, japaninvaahteroita, keijunkukkia ja nukkapähkämöitä.

Postilaatikossa luki nimi Svanberg.

Kulta pysähtyi hetkeksi rautaportin eteen ennen kuin avaisi sen. Näin kannatti tehdä koirien varalta. Eläimiä ei ollut tai ne olivat sisällä, joten Kulta avasi portin.

Molemmilla poliiseilla oli henkilökortit kaulassa ja lisäksi he olivat vetäneet tummansiniset poliisiliivit ylleen.

Kulta soitti ovikelloa. Sisältä kuului plimahdus ja sitten askelia. Etuoven avasi vaaleahiuksinen ja siro noin kymmenvuotias tyttö.

– Hei, Anna Joutsamo sanoi rauhallisesti. – Me olemme poliiseja. Olisikohan sun isä tai äiti kotona?

– Suvi! Naisen ääni kuului kauempaa. – Mähän olen monta kertaa sanonut, ettet mene yksin avaamaan ovea.

Nelikymppinen nainen tuli ovelle. Hiukset olivat puolipitkät ja hyvin hoidetut. Muutenkin syntyi vaikutelma varakkaasta naisesta, mikä sinänsä oli aika lailla varmakin asia, kun otti huomioon talon ja sen sijainnin merenrannalla Tammisalossa.

Joutsamo huomasi heti kasvojen vahvan meikin, jolla oli yritetty peittää vasenta silmää ympäröivä mustelma. Se oli hyvin tehty, mutta Joutsamo oli nähnyt vuosien mittaan vastaavia niin monta kertaa, että tunnisti sen heti.

– Anna Joutsamo Helsingin poliisista, hän esittäytyi.

Nainen hätisti pikkutytön taaemmaksi.

– Joo, Eeva Svanberg. Mistä on kyse?

– Onko kaikki kunnossa? Joutsamo kysyi osoittaakseen, että oli huomannut väkivallan jäljet. Poliisit eivät olleet selvittämässä sitä, mutta tämä antoi naiselle ainakin mahdollisuuden puhua.

– Miksi kysytte? Nainen torjui ja vilkaisi vaistomaisesti taakse. Joutsamo huomasi taustalle ilmestyneen miehen. Samalla Joutsamo huomasi eteisaulan seinälle ripustetun sähkökitaran.

– Joo, Mikko Kulta poliisista myös, Kulta esittäytyi, muttei ojentanut kättään. – Kuulitteko mitään erikoisia ääniä viime yönä?

– Ei, nainen vastasi päätään aivan pienesti nyökyttäen.

Tämä sai Joutsamon kurtistamaan kulmiaan, mutta Eeva Svanberg ei jatkanut.

– Mistä on kyse? Ovelle tullut mies kysyi väliin.

Mikko Svanberg oli parimetristä Kultaa selvästi lyhyempi, noin viisikymmentävuotias mies. Hänellä oli prässätyt, vaalean ruskeat shortsit ja sininen, lyhythihainen kauluspaita. Miehen vaaleat hiukset olivat lyhyet ja jakaus oli suora.

– Ja te olette? Joutsamo kysyi.

– Mikko Svanberg, miten niin?

Mies oli laittoi kätensä naisen olkapäälle. Joutsamon mielestä nainen värähti.

Vaistomaisesti Joutsamon katse kävi miehen rystysissä, jos niistä olisi näkynyt tuoreita annettujen iskujen aiheuttamia jälkiä. Mitään punoitusta ei kuitenkaan ollut.

Joutsamon mielestä mies vaikutti jotenkin tutulta, mutta hän ei keksinyt mistä.

– Me olemme rikospoliisista, Kulta totesi. – Kuulitteko jotain ääniä tuolta lahden toiselta puolelta viime yönä? Erityisesti aamuyöstä?

– Ei mitään. Ei yhtään mitään, mies totesi tylysti. – Oliko muuta?

Joutsamo katsahti Kultaan.

– Ei kai sitten?

– Niin yksi asia vielä, Kulta totesi. – Teillä näyttää olevan tässä etupihalla valvontakamera. Onkohan takapihalla sellaista, joka näyttäisi merenlahden suuntaan?

– Ei ole, mies sanoi. – Etupihankin on epäkunnossa.

Kulta nyökkäsi ja tottumuksesta kaivoi poliisiliivien etutaskusta käyntikortin ojentaen sen miehelle.

– Jos jotain muistuu mieleen, voitte ottaa yhteyttä.

Mikko Svanberg nyökkäsi. – Selvä.

Joutsamo oli jo lähteä, mutta poimi oman käyntikorttinsa ja antoi sen Eeva Svanbergille. Mies otti sen heti naisen kädestä.

Poliisit ehtivät takaisin portille ennen kuin Joutsamo sanoi: – Aika outoa.

– Se musta silmä? Kulta sanoi. – Ei perheväkivalta paremmissa perheissä ole outoa.

– Enemmän se, että nainen nyökytti sanoessaan, ettei ole kuullut mitään. Ja muutenkin pelko miehestä. Haluaisin jutella Eeva Svanbergin kahdestaan.

– Tiedätkö kuka tuo Mikko Svanberg on? Kulta kysyi.

Poliisit suuntasivat seuraavalle talolle.

– En. Jotenkin tutun näköinen kyllä.

– Valtiovarainministeriön korkeimpia virkamiehiä.

– Ei virkamiehen palkoilla tuollaisia taloja osteta.

– Pankkitaustaa.

Joutsamo nyökkäsi. – Se sitten selittää. Yksi toinenkin juttu jäi ihmetyttämään. Kumpikaan ei kysynyt mitä lahden toisella puolella on tapahtunut.

XXX

Ruumiinavauksista ei juuri uutta tietoa irronnut. Tietysti se, että Late Jokelan rinnasta oli löydetty kaksikymmentäkolme puukon pistoa kuvasi jotain teon raivokkuudesta.

– Jostain vihasta tässä on kyse, punatukkainen Kirsi Kohonen päätti lyhyen selostuksensa oikeuslääketieteen laitokselta.

Poliisitalon ilmastointi reistaili ja lämpötila palaverihuoneessa läheni kolmeakymmentä astetta. Pari tuuletinta kulmissa teki olosta siedettävän. Ne oli hankittu pari kesää sitten, kun sama ongelma oli tullut vastaan.

– Mutta mistä se viha kumpuaa? Takamäki sanoi ääneen.

– Kaksi tusinarosvoa seikkailee heille ilmeisen tuntemattomalla alueella, jonne ei selvityksissä ole tullut mitään linkkejä. Ei tuttuja, ei aiempia rikoksia. Mikään ei liitä heitä tuonne. Miksi?

Poliisit olivat löytäneet pari kaksikon tuttua, joita he olivat houkutelleet mukaan ryyppäämään. Näiden tuttujen mukaan retkellä ei ollut mitään sen kummempaa tarkoitusta kuin juominen. Kaverit eivät olleet lähteneet, kun ei ollut rahaa.

– Mites se mölinä? Suhonen kysyi. – Se oli ärsyttänyt porukkaa ainakin baarissa ja joku oli siitä soittanut hälytyskeskukseenkin.

– Eli joku olisi yöllisestä metelöinnistä saanut sellaisen raivokohtauksen, että viiltää yhdeltä melkein pään irti ja tikkaa toiseen parikymmentä puukoniskua? Kulta sanoi.

– Ei tässä paljon muutakaan ole, Suhonen totesi ja joi pullosta vettä. – Jos ei ole joku mielipuolinen ninja.

Kultaa jäi mietityttämään oliko Suhonen keksinyt tämän itse vai oliko Joutsamo maininnut Kullan katupuheista Suhoselle.

– Mua häiritsee tässä se Eeva Svanberg. Selkeä perheväkivallan uhri, joka ei miehensä pelossa uskaltanut puhua meille. Hän tietää jotain enemmän.

– Meinaatko, että se aviomies olisi tekijä? Kirsi Kohonen sanoi.

– En nyt oikeastaan meinaa mitään, Joutsamo sanoi. – Mietin vaan... Suhonen, osaatsä laulaa?

Suhonen hymähti.

– Etkö muista, kun joskus vedettiin Elviksen Suspicious Minds karaokessa jonkun jutun karonkassa.

Joutsamo hymyili.

– Joo, muistankin nyt sen. Et osaa laulaa. Hyvä.

XXX

Suhonen käveli tekohorjahdellen nurmikkoa pitkin merenlahden rantaan. Roihuvuoren puisto oli aivan hiljainen, eikä toisella puolella Tammisalossakaan ollut mitään liikettä.

Kello oli muutamaa minuttia yli kolmen. Aurinko nousisi tunnin päästä, mutta taivaanranta oli jo vaaleansininen.

Merenlahti oli täysin tyyni.

Hän laski nurmikolle Alepan muovikassin, jossa oli punainen sikspäk. Tölkit olivat tosin kokista, mutta kauempaa ne menivät Koffista.

Suhonen istahti nurmikolle. Hänellä oli poolopaita ja farkkutakki. Suhosen teki mieli riisua ne, koska yö oli lämmin, mutta niin ei voinut nyt tehdä.

Korvassa olevasta lähettimestä kuului Joutsamon ilmoitus.

– Voit aloittaa.

Suhonen naurahti itsekseen. Monenlaisia peitehommia oli tullut tehtyä, mutta tämä oli varmasti erikoisin.

Hän oli opetellut sanoja koko illan Youtube-videolta.

Suhonen aloitti.

– Sinä kuuntelet tv-tuolissas minun paskaista ääntäni. Ja olet aivan liian laiska, jotta kanavan toiselle kääntäisit...

Joutsamon ääni tuli korvaan.

– Älä pihise. Laula. Ei toi kuulu mihinkään.

Suhonen nosti voimakkuutta. Alkoi mennä jo huudoksi.

– Vaimollesi huudat: "Tuo sitä kaljaa! Eihän tätä kestä selvin päin". Huligaanit huutaa, raggarit räyhää. Elämä on muutenkin niin jäyhää.

Jossain alkoi koira ulvoa.

Suhonen otti huikan kokista väliin. Nyt laulu oli jo todella kovaa.

– Jos rappio on sitä että rakastaa, ottaa hetkistä kii eikä tahdo tappaa. On mukavaa olla rappiolla, olla vaan, täysi nolla. Rappiolla on hyvä olla. Ei huolet paina, ei rasitu polla. Antaudu sinäkin suosiolla taikka. Anna meidän olla.

Joutsamo rohkaisi korvanapista: – Annettiin sulle poliisien levyraadissa ysi. Jatka vaan.

Tämä olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos olisi oikeasti kännissä, Suhonen mietti. Selvin päin tämä tuntui vain todella typerältä, mutta hän oli Joutsamon kanssa samaa mieltä. Tätä kannatti ainakin yrittää.

Suhonen otti kertosäkeen uudestaan ja jatkoi sitten toisesta säkeistöstä.

– ÄO:ni on kuulemma normaalia parempi. Miksi kouluja pelkään, olenko muita arempi? Vitut minä mikään viisas olen. Tahdon elää vain kuin ihminen.

Joutsamon ääni tuli taas korvaan.

– Nelonen ilmoitti liikkeestä. Joku saattaa lähestyä. Jatka vaan.

Suhonen otti kokiskoffia ja lisäsi voimakkuutta vielä pykälän.

– Päästä irti isoveli, kuule kutsua jumalten.

Taas mentiin kertosäkeeseen. Suhonen tavoitteli jo rodstewartmaista rouheutta ääneen.

– Jos rappio on sitä että rakastaa, ottaa hetkistä kii eikä tahdo tappaa...

Joutsamon ääni kuului korvasta.

– Vasemmalta lähestyy mies, tummiin pukeutunut. Kasvojen edessä jotain.

Ajatus oli se, että Suhonen vain jatkaisi laulua tilanteesta välittämättä. Muu ryhmä huolehtisi hänen turvallisuudestaan.

– On mukavaa olla rappiolla. Olla vaan, täysi nolla...

Sadan metrin päässä pusikossa Joutsamo huitaisi hyttysen kasvoiltaan. Olisi pitänyt laittaa jotain karkotetta, hän ajatteli.

Joutsamo näki kiikareista tummiin pukeutuneen miehen lähestyvän Suhosta reippain askelin. Vieressä puiston puskien seassa oli kuvaaja, joka tallensi tilannetta videolle. Karhun tarkka-ampuja oli maastoutunut siten, että hän näki Suhosen.

Joutsamo olisi halunnut varmuuden vuoksi toisenkin, mutta sellaista ei ollut päivän mittaan löytynyt. Puskissa lymysi pari mustiin pukeutunutta erikoismiestä lisää.

Takamäen johtoauto oli kauempana kilometrin päässä ja siellä oli myös muutama maija ja ambulanssi.

Joutsamo kuuli istuvan Suhosen laulun, joka jatkui lähestyvästä miehestä välittämättä.

Muutamaa metriä ennen Suhosta miehen vauhti hidastui. – Kohta tapahtuu, Joutsamo sanoi.

Kiinniottoa ei voinut tehdä vielä. Poliisin piti saada näyttö siitä, että tummiin pukeutunut mies todella aikoi tehdä väkivaltaa. Se olisi vahva näyttö oikeudessa, mutta ilman päällekarkausta mitään ei oikeastaan olisi.

Joutsamo näki kuinka mies veti puukon vyötäisiltään.

Veitsikäsi nousi ja Joutsamo luuli kuulevansa karhumiehen kiväärin pamahduksen. Sitä ei tullut.

– Ei voi ampua, hätäinen karhumies sanoi. – Takana sivullinen nainen.

Joutsamo näki veitsen menevän Suhosen kaulaa kohti. Voi helvetti.

– Varo, hän ehti huutaa radioon.

Istuva Suhonen aisti miehen takanaan, vaikkei nähnyt häntä.

– Jos rappio on sitä että rakastaa, ottaa hetkistä kii eikä tahdo tappaa...

Hän tunsi kuinka käsi tarttui häntä päästä ja veti taaksepäin. Veitsi painoi kaulaa. Terän liike oikealle oli nopea.

– Tuo biisi, tuo biisi, hyökkääjä sähisi samalla.

Suhosen poolopaidan alla oleva viiltosuoja ei päästänyt terää iholle.

Hyökkääjä hämmentyi hetkeksi, kun veitsi ei tehonnutkaan. Suhonen tarttui vasemmalla kädellä puukkokäteen ja työnsi sitä kauemmaksi. Samalla hän pyörähti takapuolensa ympäri ja veti toisella kädellä miehen jalat alta.

Huppupää kaatui selälleen ja Suhonen ponkaisi hänen päälleen. Koko ajan Suhosen käsi pysyi veitsikädessä ja puristi rannetta.

Mies sähisi, mutta Suhonen oli vahvempi. Poliisi pääsi istumaan rinnan päälle ja painoi miehen molempia käsiä nurmikkoon.

– Pudota puukko! Poliisi! Pudota puukko, Suhonen huusi.

Mies yritti vielä rimpuilla, mikä sai Suhosen ajattelemaan puskuiskua päällä miehen nenään.

– Saatana, mies kähisi huppunsa alta.

– Pudota puukko! Poliisi!

Lopulta huppupää totteli ja ote veitsestä irtosi. Suhonen näki Joutsamon ja karhumiesten juoksevan kohti. Apuvoimat ehtivät paikalle kymmenessä sekunnissa. Poliisit käänsivät miehen vatsalleen ja raudoittavat ranteet selän taakse.

Suhonen nousi ylös.

– Ootko ok? Joutsamo kysyi ja katsoi Suhosta. Mitään vammoja ei näkynyt.

– Joo, Suhonen sanoi. Hän kokeili vaistomaisesti kaulaansa. Poolopaita oli viilletty, mutta kevlarkauluri sen alla oli kestänyt. Hänellä oli samasta aineesta tehty paitamainen suoja luotiliivien alla.

Karhupoliisit nostivat huppupään pystyyn ja Joutsamo nykäisi suojan kasvoilta pois. Joutsamo ei yllättynyt.

– Mikko Svanberg, miksi? hän kysyi.

Juristi pysyi vaiti.

– On mukavaa olla rappiolla, Suhonen hyräili.

Svanberg rimpuili, mutta virkapukuisten ote piti.

– Miksi? Joutsamo kysyi uudestaan.

– Toi biisi. Mä vihaan sitä. Mä vihaan sitä niin saatanasti.

– Miksi sä vihaat sitä?

Svanberg ei vastannut.

Vaaleanpunaiseen aamutakkiin pukeutunut nainen asteli paikalle. Hän oli Eeva Svanström.

– Minä voin kertoa. Se kertoo hänen menettämästään mahdollisuudesta. Mikko soitti Oulussa rockin SM-kisoissa vuonna 1979. Heidän bändinsä hajosi, kun taas kisan voittanut Hassisen Kone singahti kuuluisuuteen.

Nainen jatkoi.

– Ei Mikko halunnut juristiksi, vaan rockmuusikoksi. Perheen painostuksesta hän kuitenkin päätyi oikeustieteelliseen, mutta haave pinttyi mieleen. Mielenterveysongelmat alkoivat oireilla vakavammin viitisen vuotta sitten ja ne vain pahenivat. Työnsä hän pystyi hoitamaan joten kuten, mutta kohtaukset kävivät väkivaltaisemmiksi. Ongelma vain paheni.

– Eikö lääkäreistä ollut apua?

– Erilaisia pillereitä tarjottiin, mutta luulen todellisen syyn sen liittyneen varhaisnuoruuden traumakokemuksiin. En ole lääkäri, mutta juuri Hassisen Kone laukaisi sen tukahdetun raivon, jota hän nuoruuden valinnastaan koki. Tämä Rappiolla -kappale oli kaikista pahin. Esimerkiksi radiota ei voitu kuunnella lainkaan.

– Ja viime yönä tilanne puhkesi? Joutsamo kysyi.

– Heräsin siihen hoilotukseen ja huomasin Mikon kadonneen sängystä. Tiesin, että jotain pahaa oli tapahtunut. Ja tänään tämä sitten toistui.

– No, nyt hän saa hoitoa vankilassa tai mielisairaalassa, Joutsamo lohdutti naista lähtien taluttamaan häntä kotiinsa.

Eeva Svanberg loi kylmän katseen aviomieheensä.

– Parempi jos heittäisivät hänet johonkin vankilan kellariin ja hävittäisivät avaimen.

Joutsamo lähti saattamaan naista merenlahden toiselle puolelle. Virkapukuiset kuljettivat murisevan Mikko Svanbergin maijaan.

Suhonen jäi paikalle yksin. Hän katsahti ympärilleen, huo'ahti ja istui nurmikolle. Purkautuva stressi ja jännitys tuntui väsymyksenä.

Suhonen huomasi paitansa olevan hiestä märkä ja ryhtyi riisumaan suojavarusteitaan.

Takamäki ehti viereen ja istui alas.

– Hyvin hoidettu.

Suhonen nyökkäsi. Miehet istuivat hetken hiljaa. Aamutaivas vaaleni.

– Otatko kokiksen? Suhonen naurahti.

– Joo, Takamäki vastasi.

Suhonen kaivoi muovikassista kaksi tölkkiä ja ojensi toisen komisariolle.

– Se olisi sitten loma, Suhonen sanoi.

– Ei huolet paina, ei rasitu polla, Takamäki vastasi.