Tässä MTV Uutisten joululahja lukijoille – Jarkko Sipilän joulunovelli: Poliisijoulu

Novelli on kirjoitettu 2007 ja julkaistu alun perin erikoisniteenä ja Sipilän novellikokoelmassa Ei vasikka käskien laula.

– Enkeli taivaan lausui näin, miksi hämmästyitte säikähtäin…

Kirkkoväen laahaava laulu oli tumman matalaa lukuun ottamatta yhtä turkkiin pukeutunutta rouvaa, jonka ääni nousi oopperakorkeuksiin.

Komisario Kari Takamäki ei ihmetellyt ääntä vaan sitä, miten seitsemänkymppinen nainen saattoi pitää turkkiaan päällä. Espoon 1400-luvulla rakennettu vanha harmaakivikirkko oli tupaten täynnä, kuten aina jouluaattona, ja tuskaisen kuuma. Takamäki oli laskostanut oman tummansinisen talvitakkinsa polvilleen.

– Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan…

Takamäen vaimo Kaarina istui vasemmalla puolella, ja jo melkein aikuisten mittoihin venähtäneet pojat oikealla. Joulukirkko oli ollut perheen tapa vuosikausia.

Takamäki tunsi kännykkänsä värisevän takin taskussa. Onneksi hän oli muistanut säätää sen äänettömälle, sillä poliisisireenin ujellus ei olisi oikein sopinut kirkon tunnelmaan.

Takamäki kaivoi kuitenkin puhelimen taskusta. Kaarina mulkaisi miestään, mutta jatkoi omaa lauluaan.

Soittaja oli Suhonen. Ammatti- ja taparikollisten valvontaan erikoistunut poliisi oli illalla tulossa Takamäen kotiin jouluillalliselle. Toivottavasti kyse ei olisi mistään peruutuksesta.

– Herramme Kristus teille nyt on tänään tänne syntynyt…

Takamäki ei voinut vastata kesken kirkkomenojen. Puhelimen ruutu vilkkui aikansa ja sammui sitten. Välkyntä alkoi kuitenkin pian uudestaan. Suhonen uudestaan. Mikä sillä oli hätänä? Nyt oli pakko vastata.

Takamäki nousi puhelin kädessä kirkon ahtaasta penkistä ja suuntasi anteeksipyydellen ulko-ovelle. Onneksi poikien lisäksi välissä oli vain yksi pariskunta.

Kirkkopiha oli loskainen, kun lämpötila oli toissapäiväisen lumisateen jälkeen noussut taas plussan puolelle. Taivaskin oli joulusta huolimatta juuttunut marraskuisen harmaaksi. Puhelimen ruutu näytti kahta vastaamatonta puhelua. Takamäki soitti Suhoselle.

Suhonen istui vaaleansinisessä Citroen C3:ssa. Nahkatakkisen miehen pitkät hiukset olivat poninhännällä. Auto oli parkissa Olympiastadionin ja oopperatalon välisellä parkkipaikalla. Suhonen näki etuikkunasta Paavo Nurmen. Alaston mies näytti märältä ja viluiselta.

Miksiköhän Nurmen piti olla patsaassa nakuna? Jostain hän oli lukenut, että taitelija Wäinö Aaltonen oli suunnitellut patsaan yhdessä Nurmen itsensä kanssa jo 1920-luvulla, vaikka stadikan patsas oli paljastettu vasta 1952. Ehkä Nurmella ei sitten ollut mitään sitä vastaan, kun antiikin aikoinakin urheilijat kuvattiin taiteessa alastomina. Mutta oli eri asia olla alastomana Kreikan helteessä kuin Suomen loskassa.

Kello lähenteli iltapäivän yhtä ja jouluaatto oli jo hiljentämässä Helsinkiä.

Suhosen puhelin pirahti ja poliisimies nappasi sen pelkääjän paikalta.

– Oliko hankala paikka? Suhonen kysyi. Hän näki, että soittaja oli Takamäki.

– Joulukirkko. Voiko hankalampaa olla?

– Ensimmäisenä tulee mieleen hautajaiset ja suora tv-lähetys.

Takamäki naurahti toisessa päässä. - No, mitä nyt? Kai sä olet illalla tulossa meille?

– Yritetään, mutta…

– Mutta mitä?

– Niin. Ekströmin juttu saattaa liikahtaa, Suhonen sanoi.

– Saattaa? Takamäki kysyi.

Suhosen katse seurasi kuinka Kisahallin putkan vartijat saattoivat rytkyihin pukeutuneen puliukon ulos. Asiakkaan parta oli kuin joulupukilla.

– Eihän nämä koskaan varmoja juttuja ole, mutta ennakkotiedon mukaan nyt saattaisi olla mahdollisuus.

Takamäki oli hetken hiljaa. Murharyhmä oli etsinyt Antti Ekströmiä parisen viikkoa. - Kuinka kuuma vihje?

– Näin ennakkoon ajatellen yhtä lämmin kuin joulusauna, Suhonen sanoi. Perinteisesti joulun vietto Takamäen kotona oli alkanut miesten saunavuorolla.

– Aika paljon on tehty tämän eteen. Olisi sääli nyt jättää käyttämättä tämä tilaisuus. Mutta yksin tää on ehkä vähän riski juttu. Soitanko jonkun…

– Älä soita, Takamäki sanoi. Hänen muu tiiminsä oli tänä jouluna vapaalla ja ansaitsi sen. - Mä tulen.

– Ei kai nyt, tota,…

– Älä selitä. Mä tuun. Missä nähdään? Takamäki kysyi.

– Tunnin päästä poliisitalolla ollaan varmaan viisaampia.

Hautapaasi oven ulkopuolella kertoi rouva Silfverbergin kuolleen 1835. Takamäki katsoi sitä hetken ja mietti melkein parinsadan vuoden takaista Espoota. Ehkä sen aikaisillakin nimismiehillä oli kiireitä joulunakin.

Takamäki avasi raskaan oven. Sisällä oli menossa joulusaarna. - Tarvitsemme Augustinuksen neuvoa: "Etsi mitä etsit, mutta älä etsi sieltä mistä etsit." Jouluna voi palata lapsuuteen, aitoihin tunteisiin. Siihen iloon mitä joulu silloin tuotti, pappi selvitti.

Takamäki hymyili reunapariskunnalle ja palasi poikiensa ohi paikalleen.

– Missä mennään? Takamäki kuiskasi vaimolleen mukarennosti.

– No, jos katot tonne niin pappihan se siellä saarnaa.

Pappi jatkoi: - Jouluun pitää panostaa entistä enemmän, mutta viisaammin. Etsiytykää lapsuuteen. Mikä oli joulussa silloin tärkeintä? Läheisyys. Se, että kaikki tärkeimmät ihmiset olivat koolla.

Takamäestä papin sanat tuntuivat pahalta. Läheisyys. Tärkeimmät ihmiset koolla.

Takamäki katsoi rakasta vaimoaan. - Kuule, mun pitää mennä töihin, Takamäki kuiskasi.

– Töitä jouluaattona! Kaarina sanoi jo melkein puheäänellä. Takamäki huomasi nopeasti nousseen punerruksen naisen kaulassa.

Pappi puhui saarnastuolistaan: Joulu on vaikea niille jotka kulkevat yksin. Monet tutut ihmiset ovat poissa.

– Pakko. Suhonen on pahan ihmisen jäljillä. Me ei mennä snagarille, vaan hoidetaan homma niin, että ehditään viimeistään kylmälle kinkulle.

– Miksi sun pitää mennä?

– En mä voi määrätä sinne nyt muitakaan. Tää on meidän tyyppi. Mä heitän teidät kotiin tän jälkeen ja jatkan sitten Pasilaan.

– Tee mitä haluat, vaimo sanoi katsomatta Takamäkeen.

Komisario tunsi vaimonsa tutun hajuveden tuoksun ja antoi pusun poskelle. Kaarina ei kääntänyt katsettaan.

Pappi lopetteli saarnaansa, mutta Takamäki ei kuullut sanoja. Hänen ajatuksensa olivat jo Ekströmin rikosrekisterissä ja siinä, miten tämä saataisiin häkkiin.

Takamäki oli jättänyt perheensä kotiin Espoon Leppävaaraan ja lähestyi Pasilaa. Hakamäentien remontti oli jatkunut vuosia, mutta nyt ruuhkaa ei ollut.

Pojat olivat jo isoja, mutta silti Joonas oli kysynyt Kaarinalta, kun auton ovi oli ollut kodin edessä sulkeutumassa: Onko faijan pakko mennä?

Vaimo oli vastannut: Sen mielestä on.

Tie nousi bussivarikon kohdalla ylöspäin ja siniset vilkut palauttivat Takamäen ajatukset nykyhetkeen. Hän näki ensin poliisiautot ja ambulanssin, mutta pian myös punaisen Toyotan, joka oli kolauttanut keulansa isoon betoniporsaaseen.

Virkapukuinen ohjasi liikenteen vastaantulevien kaistalle. Miksi joku törmää autollaan jouluaattona tässä? Miksi taas yhden perheen joulu on pilalla?

Ehkä joulurauhan julistukset ja pappien saarnat olivat vääriä sanoja. Niissä kuitenkin palattiin aina johonkin sellaiseen, mikä oli joskus ollut. Miksi ihmiset eivät olleet iloisia siitä mitä nyt on? Kaiken sen menettäminen oli niin helppoa.

Takamäki ajoi onnettomuuspaikan ohi ja näki verijäljet auton etuikkunassa.

Korston lempinimi oli Häätäjä. Suhonen oli tehnyt paljon töitä päästäkseen yhteyteen miehen kanssa. Häätäjän oikea nimi oli Martin Saarela ja ammatti huumekauppias. Sen mies oli ilmoittanut 17-vuotiaana ensimmäisessä poliisikuulustelussa.

Nyt 28-vuotiaan miehen ongelma oli, että hän ei vain myynyt aineita, vaan myös käytti niitä.

195-senttisellä kundilla oli poninhäntä ja nahkatakki. Ulkoisen olemuksen perusteella häntä olisi voinut melkein veikata Suhosen kauan kadoksissa olleeksi pikkuveljeksi, joka oli saanut perimänä isomman koon. Ja myös tyhjemmän pään.

Saarelan lempinimi juontui velanperintään. Jos rahaa ei löytynyt niin hän poisti "asiakkaansa" talosta ja vei kaiken millä oli jotain arvoa. Usein roinaa ei voinut mitenkään myydä eteenpäin, mutta Häätäjä otti sen, koska tavaralla oli sen omistajalle jotain merkitystä, koska tämä oli sitä kämpässä säilyttänyt. Velka ei tietenkään lyhentynyt.

Häätäjä istui Espoon Niittykummun McDonaldsissa lähellä lasten leikkipaikkaa. Suhonen oli tyytyväinen siitä, että siellä ei ollut yhtäkään lasta. Mäkkäristä ei ollut perheen jouluateriaksi, eikä Häätäjä sopinut yhdenkään pojan esikuvaksi. Ulkonäön perusteella sellaiseksi ei tosin ollut Suhosestakaan.

– Hauskaa joulua, Suhonen sanoi ja istui punaisen pöydän ääreen.

Häätäjä hymähti. - Haista paska.

– Sellissä haisee paska, Suhonen kuittasi nopeasti ja nappasi pari ranskalaista Häätäjän tarjottimelta. - Eikö sulla ole ketsuppia?

Häätäjä ei sanonut mitään, vaan haukkasi BigMaciään.

– Missä Ekström on? Suhonen kysyi.

– Mikä on diili?

– Nyt on joulu, antamisen aika. Mua ei nyt kiinnosta sun huumeet, vaan Ekström.

– Saatana, mä en ole mikään vasikka, Häätäjä tuhahti.

Suhonen katsoi Saarelaa tiukasti silmiin. - Paska diili, mutta ajat on sellaisia. Amerikan presidentilläkin menee heikosti, mutta sulla voi mennä vielä huonommin, ja se on jo paljon se. Älä ajatteli liikoja, niin mäkään en muistele viikon takaisia.

Suhonen oli narauttanut Häätäjän viikko sitten kuudentoista heroiinigramman kanssa. Miehen taustoilla se olisi tiennyt varmasti linnaa. Häätäjä oli kuitenkin anonut Suhoselta armoa, koska halusi viettää joulun vaimonsa ja kaksi kuukautta vanhan tyttärensä kanssa. Suhonen oli ottanut huumeet pois ja luvannut miettiä asiaa.

Puolen päivän aikaan Häätäjä oli soittanut Suhoselle ja luvannut tietoa poliisin etsimästä Ekströmistä. Mäkkärin tapaaminen oli vain näytelmää, jolla Suhonen säilytti Saarelan omanarvontunnon.

– Puhu, Suhonen sanoi.

Häätäjä katsoi ranskalaisia tarjottimella. - Ekströmillä on varasto autotallissa siinä Koskelantien Alepan viereisessä talossa.

– Mikä niistä? Suhonen tiukkasi.

– Kyllä sä tiedät sen. Kytät ratsasi sen naapuritallin siinä pirijutussa puolitoista vuotta sitten.

Suhonen nyökkäsi. Hän tiesi Käpylän talon hyvin.

– Se on menossa sinne tänään ehkä kolmen-neljän aikaan iltapäivällä.

– Onko varma? Suhonen kysyi.

Häätäjä nyökkäsi. - Joo.

– Hauskaa joulua, Suhonen sanoi ja nousi pöydästä.

Häätäjä ei sanonut enää mitään.

Suhonen ja Takamäki istuivat vaaleansinisessä sitikassa Käpylän sivukadulla. Takamäki kaatoi poliisitalolla tankatusta termospullosta kahvia muovimukeihin. Auton ikkunat olivat muutaman sentin auki, jottei hengitys olisi tiivistynyt huuruksi ikkunoihin.

Autosta näki viidenkymmenen metrin päässä sijaitsevien autotallien oville. Kadun väri oli mustanharmaa - loska ei ollut vielä ihan kokonaan sulanut. Iltapäivä oli pimentynyt, mutta katuvalot terävöittivät maiseman. Helsingin olympialaisiin rakennetussa talossa oli nykymittojen mukaan todella niukasti talleja, mutta 50-luvulla auto oli ollut ylellisyys.

Suhonen oli ollut sitä mieltä, että he hoitaisivat jutun kaksistaan. Ekströmiä oli viikkoa aiemmin jahdattu isommalla porukalla, mutta silloin kriminaali oli haistanut ansan ja onnistunut pakenemaan. Antti Ekström piti nyt saada häkkiin. Mies oli tehnyt joulukuussa kolme aseellista pankkiryöstöä.

Viisikymppisen rikollisen ura oli pitkä: ensimmäiset merkinnät rikosrekisteriin hän oli saanut 15-vuotiaana koulukotipoikana.

Takamäki oli tietysti varmistanut etsinnän taustat. Poliisitalolla oli valmiudessa karhuryhmä, joka saataisiin kolmessa minuutissa avuksi. Matka Pasilasta oli lyhyt.

Termoksessa hautunut kahvi tuoksui hyvältä. Takamäki ojensi mukin kuljettajan paikalla istuvalle Suhoselle. - Poliisijoulua.

– Hyvä, että lähdit. Yksin tällainen olisi aika heikko keikka.

– No joo, Takamäki sanoi. Siitä oli aikaa, kun Takamäki oli ollut kentällä Sig Sauer -pistoolinsa kanssa.

– Kyllä me vielä sinne joulusaunaan ehditään, Suhonen virnisti. - Tapaninpäiväkin lasketaan vielä jouluksi.

Takamäki oli hetken hiljaa. Autoja ajoi pimeää Koskelantietä harvakseen. Takamäki huomasi, kuinka Suhosen katse seurasi jokaista.

Kahvi hupeni ja autoon palasi rasvainen, vähän eltaantunut haju. Takamäen jaloissa oli muovipussi, joka toimitti roskiksen virkaa.

– Tää joulu on kummallinen juttu, Takamäki sanoi. - Viime vuonna me oltiin Teneriffalla ja se oli jotenkin kummallista olla jouluaattona uimarannalla. Mikäs siinä, kun junioreille ja vaimolle kelpasi.

– Emmä tiedä, Suhonen sanoi irrottamatta katsettaan autotalleista. - Perinteet on tietysti tärkeitä juttuja, mutta mä oon ollut niin monena jouluna ja juhannuksena duunissa, että tässä melkein jo herkistyy joulutunnelmaan.

– Etsä noin kova kuitenkaan oo, Takamäki sanoi.

– En oikeasti olekaan. Mä olen tosi otettu siitä pysyvästä kutsusta teille ja kyllä me sinne saunaan vielä päästään.

– Hyvä, Takamäki naurahti. - Pojat osti lahjankin sulle.

– Minkä?

– Luuletko että kerron..

Suhonen ei sanonut mitään. Hän keskittyi tarkkailemaan autoja ja niiden kuljettajia, koska se tuntui helpommalta.

Kello lähenteli neljää. Keskustelu heräsi ajoittain, mutta saattoi sammua sitten yhtä äkkiä. Jutut liikkuivat pääosin työasioissa, mutta välillä sivuttiin yksityisasioita. Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Molemmilla miehillä oli herkät kohtansa, joista puhuminen sattui. Takamäki varoi tuomasta liikaa esiin lapsiaan, koska Suhonen asui taas yksin.

Atarimiestä harmitti, että hän oli vetänyt pomonsa postauskeikalle, jonka lopputulos näytti koko ajan epävarmemmalta. Jos Ekströmiä ei näkyisi, Suhonen hakisi Häätäjän häkkiin vielä tänään.

Hiljaisuus tuntui molemmista helpolta. Ainakin helpommalta kuin tyhjän jauhaminen. Takamäki mietti, että hänellä oli vähän nälkäkin.

– Näitkö? Suhonen sanoi äkkiä.

– Mitä?

– Joku meni siihen autotalliin.

Takamäki oli hämmentynyt. Katse oli harhaillut, mutta ei hänen mielestään siellä ollut näkynyt mitään liikettä.

Suhonen starttasi sitikan.

– Nytkö mennään?

Suhonen hymähti. - Haluutko mieluummin istua tässä vielä loppuillan?

Takamäki kaivoi lattialta vanhalta kännykältä näyttävän Virve-poliisiradion ja ilmoitti Pasilassa odottavalle yksikölle, että olisivat valmiina. Jotain saattoi tapahtua.

Radiosta kysyttiin, että lähdetäänkö liikkeelle. Takamäki katsahti Suhosta, joka pudisti päätään. Takamäki ilmoitti: - Ei liikkeelle, mutta olkaa valmiina.

Suhonen kurvasi autotallirivistön kupeeseen. - Mun mielestä sillä oli Tiimarin muovikassi.

– Oliko se Ekström?

– En ole varma, Suhonen sanoi ja nousi autosta. Takamäen käsi kävi talvitakin taskulla. Virka-ase oli siellä kuten pitikin.

Suhonen meni edellä. Auto oli jäänyt viidentoista metrin päähän kohteesta. Vasemmalla puolella oleva rapattu vaaleanruskea talo oli viisikerroksinen ja Takamäki rekisteröi, että melkein kaikissa ikkunoissa oli valo. Parin katulampun valaisemalla kiiltävällä asvalttipihalla ei kuitenkaan näkynyt yhtään ihmistä. Pihan oikealla puolelle oli autoja vinoparkissa.

Suhonen eteni talon laitaa ja Takamäki kiirehti lähemmäksi.

Suhonen ehti tallin ovelle. Takamäen teki mieli kysyä, että hälytetäänkö jo apua, mutta Suhonen katsoi tallin tummaruskeaa, puista ovea. Se näytti aukeavan ylöspäin, mutta vasemmassa reunassa oli tavallisen kokoinen ovi.

Suhonen kumartui sen puoleen ja teki jotain mitä Takamäki ei nähnyt. Kymmenen sekuntin päästä atarimies katsahti komisarioon. Suhonen otti oman Glockinsa oikeaan käteen, nosti kolme vasemman käden sormeaan ylös ja siirsi katseensa sen jälkeen oveen. Takamäki ymmärsi ja otti oman pistoolin käteensä.

Suhosen laski ensin yhden, sitten toisen ja lopuksi kolmannen sormen. Hän riuhtaisi tiirikoimansa oven auki ja meni edellä.

– Poliisi! Suhonen huusi. - Kaikki liikkumatta!

Takamäki tuli perässä. Autotallissa oli kirkas valo. Ensin hän näki vain Suhosen selän, mutta siirtyi pian kollegan oikealle puolelle. Takamäki piti asettaan kahdella kädellä tanassa.

Näkymä oli hämmentävä. Takamäki oli odottanut tavallista autotallia, jossa keskellä on ehkä auto ja sivuilla joitain hyllyjä täynnä työkaluja. Autoa ei ollut, eikä hyllyjäkään. Sen sijaan Ekström istui kokoontaitettavan pöydän ääressä, jonka oikealla puolella oli mustia jätesäkkejä ja vasemmalla puolella pinoissa jotain tavaraa.

– Kädet niskan päälle, Suhonen käskytti ja Ekström totteli. Mies katsoi hämmentyneenä sisään rynnänneitä poliiseja.

Suhonen otti muutaman askeleen ja kiersi Ekströmin taakse. Takamäki osoitti miestä edelleen pistoolilla. Viisikymppisen miehen kasvot olivat kulmikkaat ja kovaa vaikutelmaa täydensi tumma siilitukka. Siniseen toppatakkiin pukeutuneen miehen ilme oli edelleen hämmentynyt.

Suhonen väänsi miehen kädet selän taakse ja iski raudat Ekströmin ranteisiin. Suhonen nosti Ekströmin seisomaan ja taputteli nopeasti taskut. Asetta ei löytynyt ja Suhonen painoi pankkiryöstäjän takaisin tuoliin.

Takamäki huomasi rikollisen silmissä kyyneleet, jotka nopeasti valuivat poskille.

Suhonen seisoi edelleen Ekströmin takana ja laittoi Glockinsa kainalokoteloon. Takamäkikin palautti pistoolinsa taskuunsa.

– Mitä äijä? Suhonen sanoi, mutta Ekström ei vastannut. - Löydettiin yksi pankkirosvo.

Takamäki antoi katseensa kiertää vähän laajemmin. Pöydän oikealla puolelle oli kolme mustaa muovisäkkiä ja vasemmalla oli erilaisia värikkäitä laatikoita pinoissa lantion korkeudelta. Pöydällä oli värikästä paperia, teippirullia ja lahjanaruja. Takamäki huomasi, että Ekström oli paketoimassa jotain Lego-pakettia.

– Mikä tää on? Takamäki kysyi.

– Ei nyt. Ei nyt, Ekström sopersi ja lisää kyyneleitä valui pitkin miehen poskia. - Ei nyt.

Ekströmin hartiat olivat lysyssä ja mies näytti Takamäen mielestä paljon pienemmältä kuin pankkien valvontakameroiden kuvissa.

– No niin Ekström, Suhonen murahti. - Mua ja tätä komisariota odottaa joulusauna ja sua selli, joten eikös lähdetä ihan kiltisti. Kukaan ei halua jouluna mitään ekstraa.

– Älkää nyt. Te ette ymmärrä, istuva mies sanoi.

Kovalta näyttävän rosvon reaktio hämmensi Takamäkeä. - Mitä me ei ymmärretä?

– Ei tää ole sellaista miltä se näyttää.

Suhonen oli edelleen Ekströmin takana. - No, voitko selventää miltä tämä ei näytä? Sä oot oikeassa. Mä en ainakaan ymmärrä tästä mitään.

– Tota, tota, tajutkaa nyt, Ekström sai sanottua. - Mä, tota, siis oikeesti. Mä vaan ajattelen niitä lapsia.

– Mitä lapsia? Takamäki kysyi.

– Niitä, jotka on yksin. Niinku mä silloin.

– Selitä lisää. Mä en ymmärrä vieläkään, Takamäki sanoi. Se oli kuitenkin selvää, että Ekström oli ollut pakkaamassa lahjoja. - Mitkä lapset on yksin?

– Niinku mä silloin snadina. Ne, joilla ei ole isiä tai äitejä tai sellaisia, jotka välittää niistä…

Kyyneleet valuivat vuolaina ja Takamäki halusi kuulla lisää.

Ekström jatkoi: - … mä olin sellainen. Joulut aina yksin laitoksessa. Kukaan ei välittänyt, mutta sitten kerran tuli yksi äijä, sellainen joulupukki, ja toi meille jotain lahjoja. Mä sain sellaisen ison Volvo-poliisiauton. Oikeen metallisen. Se oli niin saatanan hienoa. Se fiilis, että joku välitti. Mä tota oon sitten ajatellut, että…, Ekström sanoi ja katsahti ylöspäin Takamäkeen. - Että mä voisin olla myös sellainen, kun se lahjoja tuonut äijä kuoli viime kesänä.

Takamäki oli hämmentynyt. - Kuka äijä?

– Mä tiesin siitä vaan sukunimen Nurmela. Se oli istunut pitkään linnassakin. Se toi ne lahjat joka joulu silloin. Oli se vaan niin hienoa, kun joku välitti.

Takamäki katsoi tavaroita tarkemmin. Pinoissa oli legoja, nukkeja, kauko-ohjattavia autoja, tietokonepelejä ja muita leluja. - Mistä nää tavarat on peräisin?

– Ei ne oo kenenkään. Tullivaraston ylijäämäkamaa. Yksi tullimies roudas ne mulle, mutta mulla ei ollut rahaa maksaa sille. Ekasta ryöstöstä mä sain tonnikakssataa ja tokasta vaan seitsemänsataa. Se vaati neljää tonnia.

Takamäki katsoi tavarakasaa. Leluja oli paljon, joten Ekströmin kertomus saattoi olla tottakin.

– Se sanoi, ettei kukaan sitä kaipaa, kun kamat on maannu siellä jo pari vuotta. Sitten mun piti keikata se kolmas pankki, ja siitä tuli kuusitoista donaa. Mä ostin tosikomeen pukin asunkin. Partakin on aitoa hevosenjouhta, eikä mitään pumpulia.

Takamäkeä vähän hymyilytti.

– Joo, joo, se on tossa vihreässä pussissa, Ekström sanoi ja nyökkäsi kohti nurkkaa. Suhonen kävi tarkistamassa pussin ja siellä todella oli pukkiasu.

Takamäki näki Suhosen surullisen ilmeen.

– Mä tiedän, että ne ryöstöt on väärin, mutta ei se nyt niin väärin kuitenkaan ole.

Takamäen ilme oli tiukka. - Pankkikeikat on aivan helvetin väärin.

Takamäen ja Suhosen katseet kohtasivat. Kumpikaan ei oikein tiennyt miten tässä pitäisi menetellä.

Ekström sanoi: - Kolme lastenkotia. Enks mä voisi…Ei nää kamat ole kenenkään. Niistä on paljon enemmän iloa niille junnuilla kuin siellä tullivarastossa odottamassa jotain huutokauppaa, josta rahat päätyy kuitenkin valtiolle.

– Lastenkoteja vai?

– Niin. Sen takia tää koko juttu oli. Mä haluisin vaan nähdä niiden lasten kasvot, kun ne tajuu, että joku voi tehdä jotain niidenkin eteen. Ei kukaan niitä ajattele, mutsit ja faijat vaan ryyppää ja on unohtanut mukulansa sinne… Tai ne on kuollu. Nyt on sentään joulu.

Takamäki katsahti Suhosta, joka nyökkäsi. - Okei, Takamäki sanoi. - Sä puhuit meidät ympäri. Sä saat viedä lahjat sinne, mutta me tullaan…

Takamäki huomasi Suhosen osoittavan etusormellaan ranteessa olevaa kelloaan.

Takamäki jatkoi: -… mutta sä tulet sitten joulupäivänä…

Suhonen pyöritti päätään Ekströmin takana.

– Ei kun, sanotaanko sittenkin tapaninpäivää seuraavana arkipäivänä kiltisti Pasilan poliisitalon aulaan ja kysyt siitä päivystyspömpelistä komisario Takamäkeä. Mä tulen sitten hakemaan sut siitä ja selvitetään asiat. Sopiiko tää?

Ekströmin ilme kääntyi hymyyn. - Joo, kyllä mä hoidan oman osani. Kyllä mä tuun.

– Varmasti?

– Varmasti!

Suhonen kaivoi taskustaan käsirautojen avaimen ja avasi lukot. Takamäki otti poliisiradion ja ilmoitti, että postausoperaatio purettaisiin tältä illalta tuloksettomana.

Ekström istui edelleen pöydän ääressä. - Te ootte tosi reiluja kavereita, mut tässä olisi yks juttu vielä.

– No mikä? Takamäki murahti.

Ekström arasteli, mutta sai sanottua: - Mun aikataulu on vähän vaiheessa ja noita lahjoja on tossa vielä aika paljon. Mun pitäis olla idässä reilun tunnin päästä ja mä luulen, että mä en ehdi paketoida niitä kaikkia…

Takamäkeä ja Suhosta nauratti. - Totta kai me jeesataan, Takamäki sanoi.

Rivitalosaunan mittari näytti kahdeksaakymmentäastetta. Suhonen ja Takamäki istuivat ylälauteella. Kumpikaan ei halunnut heittää löylyä, vaan he nauttivat pehmeästä lämmöstä hiljaa.

Jouluaaton aikataulu oli venähtänyt muutamalla tunnilla, mutta mitä sillä oli oikeasti väliä. Kenelläkään ei ollut kiire - ei edes enää Kaarinalla, kun hän oli kuullut syyn viivästymiseen.

Hikinoro juoksi Takamäen rintaa pitkin ja Takamäki pyyhkäisi sen vaistomaisesti pois. - Kuule, Takamäki sanoi. - Aika hyvä joulu.

Suhonen ei avannut silmiään, nyökkäsi vain.