Helsinkiläinen Johanna, 29, oli tulossa 10 vuotta sitten kotiin viettämään joulua, kun hänen elämänsä muuttui lopullisesti: Isä oli kuollut. Hän oli tehnyt itsemurhan kolme päivää ennen jouluaattoa.
– Kun tulin kotiin, se olikin yhtäkkiä aika isosti tyhjä, Johanna muistelee.
Isän teko tuli kaikille yllätyksenä, koska kaiken piti olla hyvin. Isä ei ollut antanut kenellekään minkäänlaista vihjettä itsemurha-aikeistaan, eikä hän ollut myöskään jättänyt jälkeensä viestiä.
Lisäksi isä oli Johannan mukaan ostanut vain päivää ennen itsemurhaa itselleen uusia alushousuja.
– Olen usein pohtinut sitä, kuka ostaa itselleen uusia vaatteita, jos hän tietää, että aikoo kuolla seuraavana päivänä. Miten ihmeessä ja miksi tämä tapahtui? Se on ollut itselle ehkä vaikein asia ymmärtää.
– Tässä elämässä on vain täytynyt olla jotain niin hirveää, että kuoleminen on ollut elämistä parempi vaihtoehto.
Isän kuolema päätyi lööppeihin
Entistä vaikeammaksi isän itsemurhan työstämisen teki tuolloin 20-vuotiaalle Johannalle se, että tapaus päätyi lööppeihin. Uutiset tulivat Johannaa vastaan myös netissä.
– Se oli hirveää. Kun suru on voimakkaasti päällä ja on silti pakko poistua kotoa, on pakko mennä esimerkiksi kauppaan, ei voi silloinkaan hengähtää. Tulee myös tunne, uskallanko mennä lukemaan nettiin uutisia mistään muistakaan aiheista, vai tuleeko isä vastaan myös siellä.
Johanna alkoi joka tapauksessa seurata isän itsemurhauutisia netistä ja luki jopa juttujen kommenttikenttiä.
– Yllättävää oli, että niistä saikin lohtua. Siellä oli tuntemattomia ihmisiä, jotka saattoivat esimerkiksi toivottaa paljon voimia perheelle, Johanna kertoo.
Nyt Johanna ajattelee, että itsemurhista uutisoinnista voi olla muutakin hyötyä.
– Olen iloinen siitä, että surevat saavat tilaa puhua surustaan ja kokemuksestaan. Luen uutisia kuitenkin tarkasti myös siltä pohjalta, kerrotaanko niissä liian tarkkaan esimerkiksi tekotapa tai voivatko uutiset vahingoittaa jotakuta muuten.
Isän itsemurha toi elämään myös hyviä asioita
Johannan elämässä on ollut isän itsemurhan jälkeen syviä synkkiä hetkiä, mutta yllättäen hän on tuntenut myös suurta kiitollisuutta siitä, mitä elämä on antanut.
– Ilman isän itsemurhaa minulla ei olisi tiettyjä asioita, kokemuksia ja ihmisiä. Jos saisin päättää, tietysti ottaisin isän takaisin, en miettisi sitä hetkeäkään, mutta samaan aikaan en haluaisi luopua kaikista niistä kokemuksesta, ihmisistä ja asioista, joita olen itsemurhan takia kokenut ja tavannut.
Yksi tärkeistä kokemuksista on ollut Surunauha-yhdistyksen kokemusasiantuntijana toimiminen. Surunauha on valtakunnallinen vertaistukijärjestö itsemurhan tehneiden läheisille.
– Minulle on tapahtunut jotain niin hirveää, että sitä ei voi selittää, mutta olen halunnut tehdä omalla surullani myös jotain hyvää. Kokemusasiantuntijana olen voinut antaa tapahtumalle merkityksen.
Toisaalta hän on saanut Surunauhassa myös itse tukea.
– Vertaistuella on sellainen ainutlaatuinen voima, että siellä voi olla surunsa kanssa juuri sellainen kuin on. Ei tarvitse pelätä sitä, että muut eivät ymmärrä tai alkavat varoa toista. Vertaisten kanssa voi myös nauraa ja puhua surustaan, menetyksestään, tunteistaan ja omasta ihmisestään ilman, että toinen menee paniikkiin.
Lue myös: Koronakurimuksen traaginen puoli: 90 000 suomalaisella itsetuhoisia ajatuksia – toimi näin, jos uskot tuntevasi yhden heistä
"Kohta joku ihminen avaa oven ja siellä on poliisi"
Yleensä ottaen Johanna huomaa miettivänsä itsemurhan tehneen läheisiä monissa sellaisissakin tilanteissa, joissa muiden ajatukset suuntautuvat ihan toisaalle.
– Vaikka juna-asemalla, jos juna on myöhässä ja joku päivittelee myöhästyvänsä jatkoyhteydestä, minun ensimmäinen ajatukseni on se, että kohta joku ihminen avaa oven ja siellä on poliisi, joka kertoo, että joku hänen tärkeimmistä ihmisistään on kuollut. Ja se tarkoittaa sitä, että melko varmasti hänen elämästään särkyy jotain isoa tai pientä.
– Jos voisin, ottaisin sen kokemuksen kaikilta pois, ettei kenenkään tarvitsisi sitä kokea.
10 vuotta tuntuu päätepisteeltä
Tänä jouluna Johannan isän itsemurhasta tulee kuluneeksi 10 vuotta. Sen tuntuu jonkinlaiselta virstanpylväältä.
– Ihan kuin tulisi jonkinlaiselle päätepisteelle. Ei sellaiselle, missä suru päättyy, vaan sellaiselle, jossa jotain on ehkä tapahtumassa itsessä. Sitä alkaa ehkä entistä enemmän herätä eloon ja uskaltaa jo eri tavalla luottaa ja uskoa siihen, että elämä varmasti myös kantaa.
Isälleen Johanna on jo antanut anteeksi tämän teon – jos mitään anteeksi annettavaa edes oli.
– Annoin hänelle tavallaan heti anteeksi. Minulla oli tarve ymmärtää isän tekoa. Myöhemmin tuli tietysti hetkiä, joina oli vaikea hyväksyä tapahtunutta, mutta ymmärrykseni on kasvanut vuosien myötä.
Läheinen: Ole läsnä
Läheisen itsemurhan kokeneen ystäville Johanna antaa neuvoksi olla läsnä.
– Olisi ihanaa, jos jokaisella olisi joku, joka halaa niin kovaa, että kylkiluihin vähän sattuu. Joskus taas riittää, että joku antaa toiselle puhelinnumeronsa ja sanoo, että hänelle voi soittaa milloin vain. Tai että kertoo vaikka Surunauhasta, jonne voi soittaa. Tai soittaa sinne toisen puolesta. Tai lupautuu viemään toisen sinne. Ja joskus surevaa helpottaa pelkästään se tieto, että hänellä on joku, joka ottaa vastaan, jos ei itse jaksa itseään kannatella.
Johannan mukaan myös konkreettiset asiat ovat hyviä.
– Moni sanoo sitä, että olisi mielellään ottanut vastaan apua vaikka ruuan laittamisessa, siivoamisessa, kaupassa käymisessä tai lastenhoidossa. Tällaiset asiat voivat olla myös ystävälle helppoja, jos ei ole sanoja.
Johanna tähdentää, että aina sanoja ei muutenkaan tarvita.
– Sureva ei niitä välttämättä pysty edes vastaanottamaan. Toista voi lohduttaa fraasi "otan osaa", toiselle se voi olla maailman hirvein lause. Voi tuntua siltä, ”Minkä osan sinä tästä otat? Voit ottaa kaikki”.
– Itse kuulin paljon sitä, että olen niin vahva, että selviän. Varsinkin hetkissä, jolloin tuntui, ettei ehkä selviä edes seuraavaa minuuttia, vahvuus tuntui vieraalta. Tuntui, että jos en selviäkään tästä kaikesta, minä jollain tavalla epäonnistun surussani. Kaikkien ohjeiden ja neuvojen seassa oli toisinaan helppo unohtaa, ettei surussa voi epäonnistua.
Kaikkein tärkeintä Johannan mielestä on se, ettei ystävä häviä toisen elämästä.
– Meillä on Suomessa sellainen kulttuuri, että ei häiritä, vaan annetaan toisen olla. Häiritkää vain! Menkää vain ja kysykää! Suru ei pääty johonkin maagiseen pisteeseen, vaan surusta voi kysyä vielä vuosienkin jälkeen. Joskus tuntuu hirvittävän hyvältä, kun joku näinkin monen vuoden jälkeen kysyy: "Miten sinun suru voi?"
Terapia pelasti
Vaikka puhuminen ystävien ja vertaisten kanssa on tärkeää, parhaan avun Johanna kertoo saaneensa terapiasta.
– Pääsin aika pian tapahtuman jälkeen Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön kautta psykoterapiaan, jossa sain käydä kaikkiaan 5 vuotta. Läheisten seurassa minun oli vaikea olla rikkinäinen. Halusin pitää huolta muista, enkä osannut antaa muille mahdollisuutta huolehtia minusta.
– Terapia oli ainoa paikka, jossa minä, joka olen aina ollut reipas kiltti tyttö, joka pärjää, osasin antaa itselleni mahdollisuuden olla heikko ja tarvitseva. Osasin antaa jonkun kannatella minua.
– Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että minun suruni otettiin YTHS:ssä todesta ja sain oikeutuksen menetykselleni.
"Surusta ei selviydy, mutta surussa voi selviytyä"
Opettajana nykyään työskentelevä Johanna ajattelee, ettei surusta voi tai tarvitse selviytyä. Surussa ja suruhetkissä voi selviytyä, ja surun kanssa voi sopeutua elämään. Ja ehkä jonain päivänä suru on myös helpompi kantaa.
– Jos ajatellaan, että surusta voi selviytyä, siitä tulee helposti suoritus, jonka pitäisi johtaa lopulta siihen, että on jotenkin parempi ihminen kuin ennen.
– Esimerkiksi minun tarinani ei ole mikään sankaritarina tai selviytymistarina, vaan se on ihan tavallinen tarina. Sellainen, johon suru ja menetys ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat isosti ja kokonaisvaltaisesti, mutta elämä on silti useimmiten myös ihan hirvittävän hyvää.
Vuodet tuovat myös uusia näkökulmia asiaan.
– Joskus ennen ajattelin, että jos saisin vaikka yhden päivän isän kanssa, roikkuisin jalassa enkä päästäisi häntä menemään. Vaatisin, että hänen pitää jäädä meidän kaikkien takia.
– Jossain vaiheessa ajatukseni muuttui niin, että jos saisin päivän hänen kanssaan, näyttäisin kaikki ne asiat, mitä hän on tavallaan menettänyt tai mitä häneltä on jäänyt kokematta, ja sen, miten hienoja asioita tässä elämässä voi olla. Jos hän silti vielä ajattelisi, että ei voi jäädä, minun pitäisi antaa hänen lähteä.
Apua läheisen itsemurhasta selviytymiseen saa esimerkiksi Surunauha ry:n ja Suomen Mielenterveys ry:n sivuilta.
Johannasta käytetään tässä jutussa hänen itsensä toiveesta vain hänen yhtä etunimeään.