Kysyimme lukijoiltamme, ovatko he joutuneet kohtamaan liiallista juomista perheessään tai lähipiirissään. Tässä nimimerkki Iinan tarina.
"Molemmat vanhempani joivat paljon ennen syntymääni. He päättivät, että kun äitini tulee raskaaksi, he lopettavat. Isä lopetti, äiti ei. Isän mukaan äiti joi raskauden aikanakin. Isä oli syntymäni aikaan työttömänä, joten hän hoiti minua paljon. Muutaman kuukauden kuluttua hän sai töitä, ja minä olin hänen mukaansa 'oman onneni nojassa'.
Äiti jatkoi juomistaan, jatkaa edelleenkin, vaikka terveys kärsii. Hänellä ei ole ollut ryyppyputkia, vaan juominen on tapahtunut pari-kolme kertaa viikossa. Minulla on ollut se onni, että minun ei ole tarvinnut metsästää äitiäni kulmakunnan kuppiloista, sillä hän on juonut aina kotona tv:tä katsellen. Kännissäkin hän on ruokkinut minut ja pessyt pyykkiä. Muuten hän on lähinnä istunut nojatuolissaan kaiket päivät, kun isä on työpäivänsä jälkeen tiskannut ja viikonloppuisin siivonnut.
Lue myös:
Suomalaisperheessä juomista peitellään ja salaillaan: "Kulissien ylläpitäminen voi jäädä päälle vuosikymmeniksi"
Ongelmat alkoivat näkyä ulospäin, kun olin viidennellä luokalla. Riitelimme äidin kanssa paljon ja koulussa kuuluin niin sanottuun rupusakkiin, toisten epäkelpojen joukkoon. Jouduin (pääsin) syömisongelmien ja masennuksen vuoksi lopulta 12-vuotiaana psykiatrian puolelle hoitoon, ja hoito on jatkunut muutaman vuoden katkosta lukuun ottamatta tähän päivään asti.
14-vuotiaana olin nuorisopsykiatrian osastolla yhdeksän kuukautta, minkä jälkeen minut sijoitettiin omasta tahdostani ja vanhempieni suostumuksella nuorisokotiin. Uskoisin, että vaikka elämäni onkin ollut vaikeaa senkin jälkeen, tulevaisuuteni olisi ollut paljon huonompi, jos olisin jäänyt kotipaikkakunnalleni.
Äiti ja isä erosivat vähän ennen osastolle menoani ja jäin isän luokse asumaan ennen nuorisokotiin muuttoani. Äiti ja isä ovat edelleen ihan ok-väleissä. Ongelmat ovatkin olleet minun kohdallani enemmän sosiaalisella puolella.
Minusta tuntuu yhä, että minulta on jäänyt oppimatta joitakin tärkeitä sosiaalisia taitoja. Se on tehnyt minusta 'oudon' muiden silmissä. Kamppailen yhä sen kanssa, pitääkö minun olla kiltti ja sopeutuva, vai saanko olla oma itseni (jollaisena en tunnu kelpaavan).
Valmistuin 23-vuotiaana sairaanhoitajaksi, mutta pitkien, masennuksesta johtuvien sairauspoissaolojen vuoksi minulla on työkokemusta vain viiden vuoden verran. Olen ollut osastohoidossa nuoriso-osastojakson jälkeen nelisen kertaa, pääasiassa itsetuhoisuuden ja vakavan masennuksen vuoksi. En tietenkään voi tietää, olisiko elämäni mennyt näin, vaikka äitini ei olisikaan ollut alko-ongelmainen. Hän on itsekin ollut masentunut suurimman osan elämästään.
Olen edelleen tekemisissä molempien vanhempieni kanssa, enemmän tosin isän. Äitini soittelee, kun hänellä on asiaa, ehkä kerran-pari kuussa. Yleensä hän ei soita kännissä, mutta jos soittaa (tai minä soitan hänelle), keskustelu on minusta aika turhauttavaa, sillä hän ei tunnu ymmärtävän yksinkertaisiakaan asioita. Alkoholi ja rauhoittavat lääkkeet ovat muutenkin vieneet hänen kognitiivisia taitojaan, vaikka hänellä on toki ikääkin jo. Nyt hänellä on jo somaattisiakin vaivoja, joista hän aina välillä soittelee minullekin kysyäkseen neuvoja. Hänelle on tullut monia kuluja, joita varten minäkin olen hänelle usein rahaa lainannut tai antanut.
Lue myös: "Jotkut haaveilevat vuosikymmeniä siitä hetkestä" – täytyykö lapsuuden juopotelleelle vanhemmalle antaa anteeksi?
Olen päättänyt molempien vanhempieni kohdalla, että rahallista tukea voin antaa, mutta kumpaakaan en ala hoitaa. Heidän ei olisi ikinä pitänyt siihen tilanteeseen lasta hankkia, joten en koe olevani edes moraalisesti velvollinen huolehtimaan heistä, kun he aikanaan tarvitsevat apua. Todennäköisesti minulla ei olisi siihen voimiakaan. Toisaalta kyllä ymmärrän sen heidän toiveensa siitä, että lapsi jotenkin 'fiksaisi' kaiken, mikä on vialla. Hankin minäkin pian valmistuttuani omistusasunnon, koska luulin sen antavan motivaatiota huolehtia itsestäni ja kodistani. Kummastakaan en juuri huolehdi, mutta raha-asiani osaan sentään hoitaa.
Nyt opiskelen pikku hiljaa julkishallinnon tradenomiksi, jos saisin sillä tutkinnolla sellaisia töitä, joita jaksaisin tehdäkin. Olen sen verran kiitollinen yhteiskunnan tuesta, että haluaisin maksaa edes osan siitä verorahojen muodossa takaisin."
– Nimimerkki Iina
***
12:07
