Millaista on kasvaa perheessä, jossa vanhemmat käyttävät aivan liiakseen alkoholia? Sini* kertoo oman tarinansa, johon monet suomalaiset osaavat samaistua.
*Haastateltavan nimi on muutettu.
Lapsuuteni alkoholistiperheessä
”En tiennyt, että muut vanhemmat juovat ruoan kanssa maitoa”
”Synnyin nelihenkiseen perheeseen esikoiseksi. Lapsuudessani vanhempani käyttivät alkoholia rentoutumiseen ja illanistujaisissa. He rakastivat kutsua ystäviään kylään ja tarjota upeat ruoat ja juomat. Varhaislapsuudesta muistan jo ala-asteelta, että alkoholia käytettiin perheessämme enemmän kuin ystävieni perheissä. Eräskin kerta yksi ystäväni oli meillä kylässä ollessamme noin kymmenvuotiaita ja muistan hänen kysyneen, miksi vanhempani juovat ruoan kanssa viiniä. Se oli vanhemmilleni normaali ruokajuoma aina, joka päivä. Minulle se oli täysin normaalia enkä osannut kuvitellakaan, että muiden vanhemmat joisivat ruoan kanssa maitoa!
Niinpä jo lapsuudestani muistan omituisia tuokiokuvia, jännittynyttä ilmapiiriä, epämääräisiä riitoja, äidin "hauskoja" juttuja, hoipertavaa kävelyä iltaisin. Koskaan he eivät kuitenkaan käyneet baarissa eivätkä maanneet sammuneena. Alkoholismi ilmeni vielä tuolloin jokseenkin sivistyneenä käytöksenä.
Jossain vaiheessa sukulaisemme alkoivat kiinnittää asiaan huomiota. Sitten menivät välit niin vanhempieni sisaruksiin kuin useisiin ystäviin. Alkoholia alkoi mennä koko ajan enemmän ja enemmän. Työt hoidettiin kuitenkin asiallisesti, koti oli viimeisen päälle kaunis ja lapset hyvin puettuja ja hyväkäytöksisiä. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että ehkä perheemme täydellinen ulkokuori oli vanhemmilleni tapa pitää edes jokin asia hallussa. Liikajuomista piiloteltiin viimeiseen asti.
”Pelasta minut” – humalaisten vanhempien avunhuudot alkoivat vasta myöhemmin
Vasta muutettuani omilleni noin parikymppisenä vanhempieni alkoholinkäyttö kasvoi huomattavasti. Asuimme samassa kaupungissa ja aloin saada öisin soittoja, joissa äitini vaati minua tulemaan pelastamaan hänet. Se, miltä minun piti hänet pelastaa, jäi epämääräiseksi humalaiseksi selittelyksi.
Lukuisia ja lukuisia kertoja kävin heidän luonaan keskellä yötä selvittelemässä asioita, soittamassa ambulansseja ja siivoamassa jälkiä.
Siinä vaiheessa vasta ymmärsin heidän olevan alkoholisteja.
Siinä vaiheessa myös isäni työnteko alkoi kärsiä ja äitini oli jo jäänyt sairaseläkkeelle.
Traumaattisin muisto on, kun jouduin soittamaan poliisit vanhempieni kotiin ja äitini vietiin väkipakolla sairaalaan. Loppujen lopuksi sairaanhoitajat sanoivat, ettei täällä juoppoja hoideta. Myöhemmin vanhempani muuttivat toiseen kaupunkiin ja minun ei onnekseni ole tarvinnut enää tehdä hälytyskäyntejä heidän luonaan. Tällä hetkellä heidän tilanteensa on vaihteleva. Välillä on pitkiä kuivia kausia, välillä hyvinkin sekavaa alkoholinhuurista elämää, jolloin yritän itse olla ottamatta heihin juuri yhteyttä.
Ollessani lapsi vanhempieni alkoholinkäyttö oli siis jo runsasta, mutta he pystyivät vielä kontrolloimaan sitä. Heidän käyttäytymisensä oli silloin lähinnä välillä hassua, mutta usein myös pelottavaa, koska lasittuneet silmät pelottivat minua. En ymmärtänyt, miksi äiti ei vastannut kysymyksiini vaan oli poissaoleva. Illat olivat usein jännittyneitä ja pelottavia, vaikka varsinaista humalaista sekoilua ei silloin vielä ollut. Aikuisiällä olen vasta nähnyt heidät sekavassa tilassa ja sammuneena.
Sisareni kanssa olemme puhuneet asiasta aikuisiällä hyvinkin avoimesti. Vanhempani sen sijaan eivät edelleenkään myönnä asiaa eikä asiasta puhuta. Se on surullista, sillä niin kauan kuin asiasta ei puhuta, minulla ei voi olla neutraalia suhdetta heihin. Olemme yhteydessä puhelimitse viikoittain ja tapaamme muutaman kuukauden välein. Tavatessamme he ovat selvin päin, mutta usein krapulassa. Olen tehnyt selväksi, että lasteni nähden he eivät voi koskaan juoda eivätkä olla humalassa.
”Terapiasta oli apua” – alkoholismi on todella sairaus
Olen käynyt pitkän tien terapiassa vanhempieni takia. Asian ymmärtäminen, hyväksyminen ja prosessointi vei terapiassa kymmenen vuotta ja vasta lasteni syntymän jälkeen koen, että olen päässyt raskaasta tunnemaailmani myllerryksestä hieman loitommalle. Aiemmin heittäydyin täydelliseen epätoivoon aina, kun vanhemmillani oli juomakausi. Nyt pystyn suhtautumaan asiaan jo hieman rauhallisemmin, sillä nyt vasta olen alkanut hyväksyä, että alkoholismi todella on sairaus. Kun vanhempani juovat, se ei ole loukkaus minua kohtaan, vaan sairaus pakottaa heidät juomaan. Niin kauan kun he eivät itse hakeudu hoitoon, tulee heidän elämänsä olemaan samanlaista vuoristorataa; hyvät ja huonot kaudet seuraavat toisiaan.
Surullista on myös se, että lapsillani ei tule olemaan koskaan sellaisia isovanhempia minun puoleltani, joita heille kovin olisin toivonut. En voi koskaan jättää lapsiani vanhemmilleni yökylään, sillä koskaan en voi tietää, onko heillä hyvä vai huono kausi.
Lapsena koin asiasta valtavaa häpeää, nykyään mainitsen asian melkeinpä ensimmäisenä, kun joku kysyy vanhemmistani. Mitä enemmän olen asiasta puhunut, sitä rauhallisemmin pystyn suhtautumaan juomaputkiin. Terapian lisäksi olen käynyt vuosien varrella alkoholistien läheisille tarkoitetussa vertaistukiryhmässä Al-Anonissa, jossa koen valtavaa helpotusta kuunnellessani muiden vastaavia tarinoita ja tunteita.
"Kaikista alkoholistien lapsista ei tule automaattisesti alkoholisteja"
Uskon, että alkoholismi perheessämme on muokannut minusta rohkean, itsenäisen, pärjäävän, mutta myös valitettavan läheisriippuvaisen ihmisen. Tartun helposti muiden ongelmiin, yritän ratkaista ne ja tunnen samat ahdistukset. Jatkuva huolehtiminen ja asian peittely on muokannut minusta myös melkoisen kontrollifriikin. Koti on meilläkin tiptop ja ahdistun heti pienestäkin epäjärjestyksestä. Työelämässä olen kuitenkin hyvin määrätietoinen, eteenpäin pyrkivä ja jopa hieman röyhkeä.
Kaikista alkoholistien lapsista ei toki tule itsevarmoja ja pärjääviä, vaan useat myös sortuvat samaan sairauteen ja jäävät lapsuutensa vangiksi. Minä olen tietoisesti päättänyt, että jos tästä on selvitty, pystyn mihin vain.
Olen itse myös hyvin addiktoituva; voin addiktoitua helposti tupakkaan, liikuntaan, ruokaan tai alkoholiin. Kontrolloin omaa alkoholin käyttöäni kuitenkin niin paljon, että en usko sen koskaan vievän minua mennessään.
Välillä vihaan alkoholia yli kaiken, välillä haluaisin vain juoda itseni humalaan. En kuitenkaan ole koskaan elämäni aikana juonut itseäni liian humalaan. Kontrolli on siis kova.
Suuri ongelma on ollut myös se, että en siedä juuri minkäänlaista juomista puolisoltani. Seurustelumme alkuaikoina menin totaaliseen lukkoon, kun mieheni avasi saunaoluen. Nykyään olen onneksi päässyt tästä jo jonkin verran ja voimme nauttia lasilliset viiniä yhdessä. Välillä kuitenkin alkoholikontrolli iskee päälle ja alan pelätä, että entäs jos hänestäkin tulee alkoholisti.
Millainen äiti minusta tuli?
Lasteni synnyttyä olen alkanut pohtia lisää lapsuuttani. Muistan välillä tuokioita, joita en ole muistanut aiemmin. Kuten että mökillä oli ihanaa, mutta illat olivat ahdistavia ja pelottavia, koska silloin vanhemmat usein juttelivat "vakavia" konjakkilasit kädessä.
Emme olleet uskovainen perhe, mutta jostain syystä kirjahyllyssäni oli lasten enkelikirja. Luin sitä iltaisin, kun minua pelotti. Näitä tuokiokuvia muistellessani olen samaan aikaan surullinen ja onnellinen. Surullinen siitä, että muuten ihana lapsuuteni on muistoissani näinkin ahdistava. Onnellinen siitä, että voin antaa omille lapsilleni turvallisen ja rauhallisen kodin, jossa kasvaa.
Haluan olla heille äiti, joka on läsnä niin nyt kuin vuosikymmentenkin päästä isoäidin roolissa. En halua koskaan istua lasittunein silmin sohvalla ja olla kuulematta tyttärieni koulupäivästä.”
Haluatko kertoa oman tarinasi?
Kasvoitko itse perheessä, jossa alkoholi näytteli liian suurta roolia? Millaista arkenne oli? Voit kertoa oman tarinasi nimettömänä.
Kysely.