Hetemäen temppulaatikko ei enää auta Jutta - lasku tulee

Suomessa on viimeiset pari vuotta yritetty varjella harhaa, jonka mukaan euroalueen kriisimaiden, erityisesti Kreikan tukeminen ei lopulta maksa meille oikeastaan mitään. Pikemminkin päinvastoin.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen valtiovarainministeriön ylivertainen monikärkiohjus Martti Hetemäki kaivoi temppulaatikostaan kokemattomalle ja liikoja luvanneelle valtiovarainministerilleen, Urpilaisjutalle siis, erinomaisen vakuusvempeleen. Sen avulla tomera kassanvartija pääsi julistamaan toreilla ja turuilla, että me tavattoman taitavat suomalaiset suorastaan tienaamme keskellä tätä velkakriisiä.

Viimeistään nyt pitäisi herätä. Meille tulee Kreikasta luottoppioita. Niitä tulee, jos hyppäämme junasta ja ne kirvelevät myös, jos jatkamme mukana. Pitkässä juoksussa pysyminen euroalueessa on silti edelleen paras malli.

Alkuperäinen ajatushan oli, että ylivelkaantunut ja konkurssikypsä Kreikka nostetaan jaloilleen myöntämällä lainoja ja takauksia, joilla Ateenan hallitus pystyy huolehtimaan kohtuuttomiksi kasautuneista vastuistaan. Samaan aikaan helleenien piti saneerata yhteiskuntaansa ja talouttaan sellaiseksi, että omilla jaloilla seisominen onnistuu.

Tavallisen kreikkalaisen kannalta asetelma on viimeiset kolme vuotta ollut kiistatta irvokas.

Koko ajan sekä omat johtajat että erilaiset ulkopuolelta tulevat visiirit ovat korostaneet, että vyötä pitää kiristää, saavutetuista eduista pitää luopua ja verot pitää maksaa. Tätä matokuuria vastaan Brysselin kriisikokouksissa länsimaisen demokratian kehdolle on junailtu noin 250 miljardin euron monimutkaiset tukipaketit. Näillä hilloilla ei kuitenkaan ole autettu vyötään kiristäneitä tavallisia kreikkalaisia. Raha on valunut lainojen ja korkojen lyhennyksinä takaisin niille, jotka ovat piiskanneet säästämään ja saneeraamaan - siis muille euromaille, euromaiden pankeille, kansainväliselle valuuttarhastolle (IMF), Euroopan keskupankille (EKP) ja niin edespäin.

Tämä vinoutunut keppien ja porkkanoiden yhdistelmä ei ole toiminut toivotulla tavalla. Kreikka on kyllä uudistanut, uudistunut ja säästänyt, mutta viimeisetkin toivon kipinät maan talouden nopeasta elpymisestä ovat hiipuneet.

Aika moni viisaana ja valveutuneena pidetty on alusta asti sanonut, ettei yhtälö toimi. Kreikka olisi joko pitänyt ajoissa tönäistä euroalueen ulkopuolelle ottamaan uudestaan vauhtia tai alusta lähtien olisi pitänyt myöntää, että pelastaminen edellä esitellyllä tavalla ei onnistu ilman pelastajien kärsimiä tuntuvia tappioita.

Jonain kuluneen kesän auvoisena päivänä Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schäuble ja liittokansleri Angela Merkel ilmeisesti nostivat kätensä pystyyn ja totesivat, ettei paluuta todellakaan enää ole. Kreikka pelastetaan, maksoi mitä maksoi. Tästä päätöksestä kerrottiin kansalaisille vain puolet: Kreikka pelastetaan. Kertomatta jäi, että se maksaa.

Julkisten velkojien, ihan kaikkien, sekä saksalaisen Schäublen pojan että meidän Urpilaisjuttamme pitää luopua Kreikka-saatavistaan - ainakin osasta. Mitkään temput eivät enää auta, eivät hetemäkeläiset eivätkä berliiniläisissä kabineteissa kypsytellyt. Kysymys on vain ja ainoastaan siitä, rysähtävätkö tappiot hallitsemattomasti vai hallitusti.

Maa, jolla on velkaa lähes 200 prosenttia kansantuotteesta ei ole elinkelpoinen. 120 prosentin kansantuoteosuuskin on tappava eikä sillä loppupeleissä ole mitään merkitystä, saadaanko Kreikan velka puristettua tuohon 120 prosenttiin vuonna 2020 vai kaksi vuotta myöhemmin. Kaikki tähän liittyvä vetvaaminen euromaiden, IMF:n, EKP:n ja EU:n komission kesken pitäisi puhaltaa poikki.

Jos Kreikan ja sen mukana koko kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ei haluta kokonaan romahtavan, suurin osa Ateenan hallituksen veloista pitää mitätöidä hallitusti. Vasta sen jälkeen helleenien voidaan odottaa nousevan tuhkasta.