Enää kaksi kuukautta Ranskan presidentinvaaleihin, ja joillekin ne lähestyvät erityisen uhkaavasti. Varsinkin kahdella laidalla on edessään painajainen. Yhä täysin hajanaisen vasemmiston epätoivoiset esivaalit päättyivät farssiin. Ja voiko missään demokratiassa kuvitella, ettei huolimatta 14 prosentin kannatuksesta pääsisi ehdokkaaksi? Kyllä, Ranskassa voi.
Sitä paitsi pandemia on rajoittanut ja lykännyt vaalikampanjointia niin, että on vaikea uskoa, että vaalit ovat todella edessä jo 60 päivän päässä. Ennakkosuosikki, istuva presidentti, puolestaan antaa aina vain odotuttaa ehdokkuuttaan.
Ranskan kaaosmaisen hajanaisen vasemmiston tila on ollut ihmetyksen kohteena jo pitkään. Suurten egojen pienissä puolueissa ei kukaan ole halunnut antaa periksi toisille, vaan vasemmiston yhteisen presidenttiehdokkaan taakse olisi löytynyt halukkuutta vain, jos se ehdokas olisi ollut kukapa muu kuin "minä itse". Niinpä kaikki neljä pääehdokasta, joista jokaisen kannatus on alle kymmenen prosenttia, ovat kampanjoineet suunnaten suoraan päin seinää. Jos vasemmisto olisi koonnut voimansa yhden ehdokkaan taakse, sen kannatus olisi lähennellyt 40 prosenttia.
Kymmenen vuotta sitten sosialistipuolueen esivaalit nostivat ehdokkaaksi François Hollanden, joka voitti vaalit; ei niinkään siksi, että hänellä olisi ollut kovinkaan suurta kannatusta, vaan siksi, että silloin istuvasta presidentistä, Nicolas Sarkozysta, haluttiin eroon. Viisi vuotta sitten Hollande ei enää yltänyt toiseen ehdokkuuteen, kun niin vasemmiston kuin oikeistonkin onnistui hajoittamaan nuori tuulispää nimeltä Emmanuel Macron.
Viidessä vuodessa vasemmiston riveistä ei ole noussut yhtään voimahahmoa. Edes esivaalien järjestämisestä onnistuttu millään pääsemään yksimielisyyteen, kun heikkojen tappien kaksi vahvinta, äärivasemmiston änkyrä Jean-Luc Mélenchon ja Vihreiden pehmo Yannick Jadot näkivät vain itsensä koko vasemmiston yhteisenä ehdokkaana. Entinen mahtipuolue, sosialistit, julisti ehdokkaakseen Pariisin pormestari Anne Hidalgon, jota maakunnissa ei kannata juuri kukaan.
Hidalgo alkoi ensin vaatia ponnekkaasti vasemmiston esivaaleja, mutta peruutti pian lähtöruutuun alkaen kampanjoida pelkän sosialistipuolueen ehdokkaana. Mutta kun kampanja ei saanutkaan tuulta purjeisiin, sitten hän taas halusikin esivaaleja, sillä estradille lennähti yllättäen uusi kilpailija merten takaa, Ranskan Guyanasta tullut Christiane Taubira, entinen sosialistihallituksen oikeusministeri.
Maltillisen oikeiston ennen joulua järjestämät esivaalit olivat sujuneet vasemmiston kannalta harmillisen sujuvasti. Ne tuottivat naispuolisen yllätysehdokkaan, Valérie Pécressen, jonka taakse asettuivat kaikki muut kilpailijat lähes kakistelematta yhtenä miehenä. Sellaiset esivaalit halusi myös Taubira, ja ”sosialistisisar” Hidalgo lähti leikkiin mukaan. Esivaalilistalle lisättiin vastahakoinen Jadot ja änkyrä Mélenchon. Jo alunperinkään esivaaleista ei siis voinut tulla sitovat, ainoastaan neuvoa-antavat. Kuitenkin vasemmiston esivaaleihin kirjautui peräti 400’000 äänestäjää, mikä oli yli puolet enemmän kuin maltillisen oikeiston esivaaleissa ennen joulua.
Mutta nämä viikko sitten järjestetyt viime tipan esivaalit vain pahensivat tilannetta entisestään. Sen sijaan, että yksi olisi viimeinkin noussut yli muiden ja saanut tarpeeksi selvästi muita enemmän kannatusta vetääkseen muut taakseen, tuloksena oli vielä yksi lisäehdokas, esivaalit vaatinut ja voittanut Taubira. Nyt siis kaikki koheltavat niin kuin tähänkin asti, mutta riesaksi tuli vielä yksi ehdokas lisää syömään samaa kakkua.
Lisäksi Taubiran viikko ensimmäinen viikko itsenäisenä ehdokkaana on ollut ollut melkoinen tuskien taival. Jo esivaali-iltana, kun Guyanan daami vielä kiitteli kannattajiaan ja vakuutti heille, että pakostakin muut lähtevät hänen taakseen, Vihreiden Jadot tokaisi tv-uutisissa, että esivaalitulos oli ”rien”, ei mitään, paitsi että nyt vasemmistolla on yksi ehdokas lisää sotkemassa soppaa eli juuri päinvastainen tulos kuin mitä oli haettu. Samassa lähetyksessä äärivasemmiston Mélenchon totesi, ettei hän ollut edes suostunut miksikään esivaaliehdokkaaksi, joten hän jatkaa omaa kampanjaansa niin kuin tähänkin asti.
Christiane Taubira tuli aikoinaan tunnetuksi, kun hän sosialistihallituksen oikeusministerinä junaili samaa sukupuolta olevien avioliitot laillisiksi Ranskassa. Siitä hän sai nimityksen ”Madame Mariage pour tous”, ”Rouva Avioliitto kaikille”. Ministerikauden jälkeen hän häipyi emämaan kuvioista takaisin merten taakse, mistä oli tullutkin.
Osaaminen näyttää pahasti ruostuneen Guyanan auringossa, sillä keskiviikkona hänen kannattajansa saivat pyyhkiä hikeä otsaltaan, kun heidän ehdokkaansa takerteli ja suolsi ulos välillä pelkkää puuroa tilaisuudessa, jossa kaikkia ehdokkaita tentattiin asunnottomien ongelmista. Lisäksi hän päästi pahan lapsuksen puhumalla vahingossa kevään vaaleista vuoden 2002 vaaleina. Juuri sinä vuonna 2002 Taubira oli pienen radikaalivasemmistopuolueen presidenttiehdokkaana ja vaikuttamassa silloinkin hajoittavasti niin, ettei sosialistiehdokas Lionel Jospin päässyt toiselle kierrokselle. Kannattikohan siitä muistuttaa.
Presidentti Charles de Gaulle sanoi aikoinaan, että Ranskassa on maailman typerin oikeisto. Kun ennen joulua haastattelin Ranskan entistä sosialistipresidenttiä, François Hollandea, ihmettelin vielä varsinaisen haastattelun jälkeen, miksei hän itse asetu ehdolle, kun kerran sosialistipuolueesta ei löydy selvää ehdokasta. Hollande ei kieltänyt ajatusta, vaan totesi, että Anne Hidalgon pitäisi luopua ehdokkuudestaan viimeistään vuodenvaihteessa, jotta ehdokkaanvaihdos vielä onnistuisi.
Lisäksi hän moitti huonosti pärjännyttä Hidalgoa ankarasti siitä, ettei tämä ollut aloittanut kampanjointia tarpeeksi ajoissa. Kaiken kukkuraksi Hollande vielä kopioi de Gaullea tokaisemalla: "Ranskassa on maailman typerin vasemmisto!" Eikä hän varmasti kovin väärässä ollutkaan.
Tällä hetkellä sosialistipuolue on räjähtämispisteessä. Anne Hidalgon kannatus on enää hädin tuskin kolmen prosentin kieppeillä. Hidalgo syyttää puoluejohtaja Olivier Faurea tuen puuttesta, ja puoluejohtaja syyttää Hidalgoa soutamisesta ja huopaamisesta esivaalifarssissa.
Hermot ovat pinnalla, sillä alkaa olla selvää, ettei Hidalgolla ole varsinkaan Taubiran kisaan tulon jälkeen mitään mahdollisuuksia yltää viiden prosentin kannatuskynnyksen yli. Kyseessä on tärkeä kynnys, sillä Ranskan vaalilain mukaan puolue ei saa vaalirahoitustaan valtionkassasta, jos kannatus jää alle viiden prosentin. Myöskään pankit eivät suostu silloin lainaamaan rahaa puolueelle. Alle viiden prosentin kannatus merkitsee myös puoleryhmän menettämistä kansalliskokouksessa. Ranskan sosialistipuolue on siis vaarassa häipyä kokonaan puoluekartalta näiden presidentinvaalien tuloksena.
Mutta ongelmansa on myös maan äärioikeistolla. Politologien mukaan ensi viikon aikana pitäisi tapahtua niin kutsuttu ”la christallisation” eli äänestäjille alkaa hahmottua, ketä äänestää. Äärioikeistolla on myös liikaa ehdokkaita. Molemmat, sekä Marine Le Pen että hänen haastajansa Éric Zemmour, päättivät pitää ratkaiseviksi katsomansa vaalikokoukset eilen lauantaina samaan aikaan. Zemmourilla kyseessä oli hänen toinen suuri kokouksensa. Sen hän piti pohjoisen Lillessä 10’000-päiselle yleisölle. Marine Le Pen piti vaalikokouksensa samaan aikaan shampanjakaupunki Reimsissä 3’000:n hengen porukalle. Taistelu samoista äänestäjistä on raivokasta, sillä molemmat syövät toistensa ääniä ja ovat siis suuressa vaarassa tiputtaa kumpikin toisensa pois toiselta kierrokselta.
Mutta ihan outo ongelma molemmille on syntymässä siitä vaarasta, ettei kumpikaan, Le Pen eikä Zemmour, pääsisi lopulta koko presidenttikisaan mukaan. Ranskan vaalilain mukaan jokaisen presidenttiehdokkaan on nimittäin kerättävä itselleen 500 ”parrainages”, kannattajaääntä, kuntien ja kaupunkien johtajilta; ilman niitä ei kisaan ole asiaa. Lailla on pyritty estämään, etteivät kylähullut pääse ehdokkaiksi. Maassa on yhteensä yli 30 000 kuntaa ja kaupunkia.
Aiemmin kannatusäänten antaminen oli salaista, joten kunnan- ja kaupunginjohtajat uskalsivat rauhassa antaa tukensa kenelle hyvänsä. Mutta Hollanden kaudella kannatuksen antaminen säädettiin julkiseksi, ja nyt on edessä suuri riski, etteivät äärioikeiston ehdokkaat saakaan tarpeeksi kannatusääniä kokoon, kun harva kunnan- ja kaupunginjohtajista haluaa leimautua äärioikeistolaiseksi.
Aikansa eläneen lain poistamisesta on puhuttu iät ja ajat, mutta aina se vain nousee kummittelemaan jokaisten presidentinvaalien alla. Nyt nuo vaadittavat kannattajaäänet on haalittava kokoon maaliskuun 4. päivään mennessä. Puolueiden puuhamiehet saavat rehkiä hiki hatussa urakan kimpussa. Tiistaina maan perustuslakineuvosto, jolle kannattajaäänet toimitetaan, alkoi julkaista saalista.
Toistaiseksi vain Macron on saanut kokoon yli 500 ääntä – vaikkei hän ole vielä edes virallisesti ehdokkaana. Pécressellä on koossa yli 300 ääntä, Hidalgolla yli 200 ja Mélenchonilla sata. Sen sijaan Le Pen on onnistunut saamaan vasta 35 ääntä ja Zemmour 58, vaikka hän itse kehuukin saaneensa niitä jo 400. Selvää on, että jos äärioikeiston ehdokkaat eivät onnistu noudattamaan kummallista vaalilakia ja putoavat kisasta pois, ei demokratia toteudu Ranskassa.
Entä sitten tuoreimmat kannatusluvut? Eilen julkaistu Ipsosin mielipidemittaus osoittaa, että vaikka Macronin kannatus, 24 prosenttia, onkin hienoisessa laskussa, on se yhä selvästi suurempi kuin muilla. Maltillisen oikeiston Pécressen kannatus on tällä hetkellä 16,5 prosenttia ja äärioikeiston Le Pen ja Zemmour ovat tasoissa molemmat 14 prosentin kannatuksella. Vasemmiston ehdokkaista yksikään ei yllä kymmeneen prosenttiin: Äärivasemmiston Mélenchonin kannatus on yhdeksän prosenttia, Vihreiden Jadot’n kahdeksan prosenttia, radikaalivasemmiston Taubiran neljä prosenttia, sosialistien Hidalgon kolme prosenttia samoin kuin kommunistien Rousselin myös kolme prosenttia.
Ja olympiakisat vievät kansalaisten huomion seuraavan kahden viikon aikana. Kisaintoa lisää heti eilen kisojen ensimmäisenä päivänä avattu mitalisaldo, kun Ranska nappasi hopeaa ampumahiihdossa. Tavoitteena on 15 mitalia.