Helena Petäistön kolumni: Macronin vaarallisin vastustaja vaikeuksissa

Ukrainan tilanne vie tietysti suurimman huomion Ranskassakin, mutta presidentinvaalit ovat silti kaikkien mielessä ja keskusteluissa. Tällä hetkellä eniten ranskalaiset jännittävät sitä, kenelle ihmeessä Pécressen puoluetoveri, entinen presidentti Nicolas Sarkozy lopulta oikein tukensa antaa.

Jos Sarkozy todella pettää oman puolueensa ehdokkaan ja päättää mennä Macronin taakse -  Mon Dieu! sellaista tosiaan huhutaan - olisi se lopullinen niitti viileän vaalealle Pécresselle, joka ei ole onnistunut villitsemään kansanjoukkoja.

Pécressen suuri virhe on ollut se, ettei hän ole vaalikampanjassaan pitänyt Sarkozyn nimeä esillä, vaan korostaa olevansa tämän edeltäjän, Jacques Chiracin, perillinen. Se on tietysti aivan totta, sillä Pécresse oli Élysée-palatsin neuvonantaja Chiracin presidenttikaudella, jolloin Chirac otti hänet siipiensä suojaan ja kannusti häntä lähtemään politiikkaan.

Entisen presidentin sanaa kuunnellaan

Mutta Sarkozy puolestaan nimitti pätevän Pécressen kaudellaan korkeakouluista vastaavaksi ministeriksi. Kavereita heistä ei silti tullut koskaan. Vaikka Sarkozy tippui presidentinvirasta yhden kauden jälkeen, eikä enää onnistunut saamaan edes puolueensa ehdokkuutta uudelleen François Hollanden kauden jälkeen, hän on silti pysynyt tasavaltalaispuolueen vahvimpana hahmona.

Entisen presidentin sanaa kuunnellaan ja hänen mielipidettään kysellään yhä. Siksi on ollut yllättävän lyhytnäköistä Pécresseltä jättää Sarkozy lähes kokonaan huomioimatta vaalikampanjassaan.

Suurista odotuksista huolimatta Pécressen kannatus ei ole lähtenytkään niin selvään nousuun, että hän olisi saanut hajurakoa oikeiston muihin ehdokkaisiin, äärioikeiston Marine Le Peniin ja Éric Zemmouriin. Kaikki kolme ovat yhdessä klimpissä, kuka milloinkin edellä, kuka jäljessä, mutta aina vain parin kolmen prosenttiyksikön erolla.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että äärimmäisen vaikeaa maltillisen oikeiston ehdokkuus olisi kenelle tahansa, sillä pelikenttä on toivottoman ahdas. Vanhan gaullistipuolueen oikeaa laitaa houkuttelee äärioikealla varsinkin Zemmour; puolueen maltilliselle laidalle taas kelpaa hyvin Macronin politiikka. Onhan Macron sitä paitsi kaapannut puolueen riveistä hallitukseen suuren osan ministereitä sekä kautensa molemmat pääministerit.

Maltilliselle oikeistopuolueelle ei jää paljon tilaa

Tässä tilanteessa maltilliselle oikeistopuolueelle ei jää paljon tilaa, oli sen presidenttiehdokas kuka hyvänsä. Paitsi jos tämä olisi poikkeuksellisen karismaattinen persoona ja mukaansa tempaava puhuja. Mutta sitä ei Pécresse ole koskaan ollut. Hän pärjää hyvin tv-debateissa ja voitti sillä puolueensa ehdokkuudenkin, mutta suurten joukkojen hurmaajaksi hänestä ei ole.

Ja se nähtiin viikko sitten lauantaina lähes julmalla tavalla. Takanan Pécressellä oli jo tuskallinen viikko, jolloin rotat alkoivat paeta uppoavasta laivasta: Useita puolueen poliitikkoja, joukossa yksi entinen ministeri, siirtyi Macronin taakse. Hädissään Pécresse pyysi viimein audienssia puolueen voimahahmolta, Sarkozylta, mutta mönkään meni sekin Kanossan matka.

Kymmenet toimittajat, kuvaajat ja tv-kamerat odottivat Pariisin Rue de Miromesnilillä talon edessä, jossa entisellä presidentillä on toimistonsa. Tunnin tapaamisen jälkeen korkeasta jalopuuovesta astui kadulle Valérie Pécresse yksin; Sarkozy ei tullut ulos kameroiden eteen antamaan vieraalleen julkisen tukensa. Pécressen kuvaukset tapaamisen lämminhenkisyydestä eivät vakuuttaneet ketään.

Ranskan vaalihistorian pahin floppi

Ja edessä oli vielä pahempaa: Seuraavan illan suuren vaalikokouksen eturivissä ammotti Sarkozyn paikka tyhjänä. Puolueen ainoa elossa oleva entinen presidentti ei vaivautunut tulemaan Pariisin valtavan Zénith-hallin vaalikokoukseen, jonka oli määrä olla ratkaiseva tilaisuus hurmata puoluekenttä, osoittaa, kuka on Johtaja isolla J:llä ja nostaa kannatusluvut uusiin sfääreihin. Ja saada Macron varuilleen.

Toisin kävi. En muista Ranskan vaalihistoriasta toista samanlaista floppia. Vanhan gaullistipuolueen kokenut vaalikoneisto toimii kuin rasvattu. Suurten vaalikokousten järjestäminen osataan viimeistä piirtoa myöten: Paikalle virtaavat kymmenet tuhannet ihmiset, valonheittimet saattelevat tunnettujen hahmojen saapumiset, banderolleja nousee eri puolilla salia ja Ranskan liput liehuvat kaikkialla, lämmittelypuheet nostattavat henkeä, tunnelma sähköistyy, kunnes puolueen Suuri Ehdokas astuu viimein estradille, vangitsee kaikkien huomion ja villitsee koko yleisön hienolla vaalipuheellaan. Lopuksi kaikki puolueen eturivin tapit pongahtavat lavalle ja Marseljeesi kajahtaa ilmoille. Kaikki puolueessa ja monet tv:n ääressä tietävät, ketä sen jälkeen äänestää.

Kaikki tämä toteutettiin moitteettomasti myös viime viikon lauantaina Pariisin Zénithissä, mutta vaalipuheen pitäjä oli selvästi aivan väärässä roolissa ja ainakin väärään aikaan väärässä paikassa. Kenraali de Gaullen jalanjäljissä varsinkin gaullistipuolue on aina ollut täynnä lahjakkaita puhujia, mutta aivan samaa kaliiperia on löytynyt myös aiemmin suuresta sosialistipuolueesta puhumattakaan äärioikeiston Jean-Marie Le Penistä, jonka vaalikokouksiin maksettiin jopa viiden frangin pääsymaksu. Isänsä tavoin myös Marine Le Pen pitää yleisön pihdeissään vakuuttavalla retoriikallaan. Kaiken kaikkiaan ranskalaiset poliitikot ovat aina olleet loistavia puhujia, jotka saavat suurenkin yleisömäärän hurmoksiin.

Pécresse aiheutti kohun

Näiden presidentinvaalien mestaripuhujia ovat Macron ja äärivasemmiston Jean-Luc Mélenchon, joita voi molempia kuunnella pitkästymättä parikin tuntia. Pécressen tunnin kestänyttä puhetta oli sen sijaan suorastaan kiusallista kuunnella ja katsoa. Puhe oli huonosti laadittu, puhuja ei ollut selvästikään sisäistänyt koko sanomaansa, hän ei ollut sinut katselulaitteen kanssa eikä ollut nähtävästi edes harjoitellut puhetta, jonka piti olla ratkaiseva koko vaalikampanjan kannalta.

Pécresse on itse myöntänyt, etteivät vaalipuheet ole hänen vahvuutensa, mutta lauantai-illan täydellinen floppi kymmentuhatpäisen yleisön edessä oli ennennäkemätön ja kaikille kiusallinen. Etupenkin tapeista jotkut lähettelivät jopa ilkkuvia tekstareita puheen aikana.

Lisäksi Pécresse onnistui aiheuttamaan kohun kosiskellessaan puolueensa oikean laidan äänestäjiä. Hän erehtyi käyttämään puheessaan muille kuin äärioikeistolle tabua termiä ”väestönvaihto”, joka tarkoittaa Ranskan tapauksessa kantaväestön jäämistä vähitellen alakynteen maassa, jossa korkeamman syntyvyyden muslimiväestö kasvaa kantaväestöä suuremmaksi. Termiä ei pidetä poliittisesti korrektina, ja sen käyttö suuressa vaalitilaisuudessa aiheutti psykodraaman puolueessa.

Varsinkaan tämän jälkeen ei olisi ihme, jos Sarkozy kieltäytyy enää lähtemästä Pécressen tueksi. Mutta miksi hän pettäisi puolueensa ja lähtisi Macronin taakse? Macronin presidenttikaudella miehet ovat lähestyneet toisiaan, ensin vaimojensa kautta, mutta nähtäväsi vähitellen myös keskinäisen arvostuksen kautta. Molemmat ovat ainakin yhtä rohkeita energiapakkauksia, ja Macronia kuvaillaan toisinaan ”sivistyneeksi Sarkozyksi”.

Sarkozy näkee maltillisen oikeiston umpikujan Ranskan poliittisella kartalla ja harkitsee tiettävästi sulautumista Macronin puolueeseen, joka kuvailee olevansa ”ei vasemmalta eikä oikealta”.

Julkisen kannatuksen hinnaksi Sarkozy todennäköisesti panisi tulevan pääministerin paikan ja muita ministerinsalkkuja puolueelleen.

Kuka on Macronia vastassa? 

Tällä välin Ranskan vasemmisto on aina vain jatkanut omaa ”lilliputtien taisteluaan” keskenään. Sen puolen floppi oli muutama viikko sitten tuulispäänä Guyanasta paikalle lennähtänyt jo unohdettu entinen oikeusministeri Christiane Taubira, joka yllätti ja voitti vasemmiston esivaalit. Hänen kompurointinsa asiaosaamattomuudellaan pysäytti kannatuksen nousun kuitenkin lyhyeen kuin kananlento. Itsepäinen Taubira ei ole kuitenkaan vielä heittänyt hanskoja naulaan, vaikka kannatus on jämähtänyt kolmeen prosenttiin.

Tällä hetkellä ainoa vasemmiston ehdokkaista, joka yltää yli kymmenen prosentin kannatukseen, on äärivasemmiston mestaripuhuja Jean-Luc Mélenchon. Myrskyn vesilasissa aiheutti sosialistien entinen presidenttiehdokas Ségolène Royale, joka monien mielestä sekoili antaessaan ohjeeksi ”vote utilen” eli äänestää sitä ehdokasta, jossa äänet eivät mene hukkaan, siis ääriehdokas Mélenchonia. Sosialistien oma ehdokas, toinen kolmen prosentin lilliputti Anne Hidalgo, loukkaantui luonnollisesti sydänjuuriaan myöten tällaisesta petturuudesta.

Äärioikeiston Le Pen ja Zemmour puolestaan käyvät keskenään samanlaista painia, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Le Penin leiristä on siirtynyt Zemmourin Reconquète! eli Uudelleenvalloitus! -puolueeseen useita meppejä ja muita merkittäviä tappeja. Lisäksi Zemmour kävi kuluneella viikolla 40 minuutin puhelun Donald Trumpin kanssa, kun taas Le Pen veti vesiperän Trumpin kanssa, vaikka meni New Yorkiin asti heti tämän valinnan jälkeen. Kiusa se on pienikin kiusa.

Nyt sekä äärivasemmiston Mélenchon että äärioikeiston Zemmour ovat alkaneet uneksia yltämisestä toiselle kierrokselle. Viisi vuotta sitten se olikin vähällä onnistua Mélenchonille, mutta lopulta Le Pen veti kuitenkin pitemmän korren. Tällä kertaa on mahdoton sanoa, kuka lopulta on Macronia vastassa toisella kierroksella; Pécresse, Le Pen, Zemmour vai Mélenchon.

Macronin ohjelmassa oli tänään sunnuntaina puhelinkeskustelu Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa. Jos tarvetta on, Macron on valmis menemään uudelleen Moskovaan, annetaan Élysée-palatsista ymmärtää.

Macron ja Putin keskustelivat tänään sunnuntaina puhelimessa lähes kaksi tuntia. Puhelun aikana käsiteltiin pyrkimystä tulitaukoon ja diplomaattisen ratkaisun mahdollisuutta.

Putin esitti näkemyksen, jonka mukaan lännen Ukrainalle lähettämät aseet ja ammukset ajavat Ukrainaa kohti "sotilaallista ratkaisua” , Ukraina on vain neuvottelevinaan ja kieltäytyy panemasta täytäntöön Minskin sopimusta. Putin myös vaati länttä ottamaan tosissaan Venäjän turvatakuuvaatimukset.

Élysée-palatsin mukaan yksimielisyys Macronin ja Putinin välillä löytyi diplomaattisen ratkaisun asettamisesta etusijalle, toisin sanoen  intensiiviset diplomaattiset ponnistelut pannaan alulle lähipäivinä kaikkien asianosaisten eli Euroopan, Venäjän ja Ukrainan edustajien kesken. Ranskan mukaan sekä Macronin että Putinin yhteisenä päämääränä on välttää tilanteen eskaloituminen. Ranskan päämääränä on myös Euroopan uusi turvallisuusjärjestelmä.