Energiakriisi ja Ukrainan sota ovat ajaneet EU:n voimakaksikon poikkeuksellisen huonoihin väleihin hetkellä, jolloin Saksan ja Ranskan yhtenäisyys olisi erityisen tärkeää, kirjoittaa kolumnissaan MTV:n monivuotinen Euroopan-kirjeenvaihtaja Helena Petäistö.
EU:n huippukokouksessa jäsenmaat taipuivat lopulta laihaan osasopuun, tiekarttaan lopullisen sovun löytämiseksi energianhintakiistassa, jossa Saksan ja Ranskan näkemykset ovat täysin vastakkaiset. Katastrofin välttämisestä on syytä kiittää Italian väistyvää pääministeriä Mario Drahia ja hänen joutsenlauluaan Brysselissä.
Niin kauan kuin Saksan ja Ranskan välit pysyvät yhtä tulehtuneina kuin viime kuukausina, on todennäköistä, että Draghia tulee kovasti ikävä. Draghin auktoriteetin ansiosta Venäjän diktaattori Vladimir Putin ei saanut sitä iloa itselleen, että eripuraiset EU-maat olisivat eronneet ilman minkäänlaista yhteisymmärrystä kriittisellä hetkellä Brysselin huippukokouksessa kuluneella viikolla.
Euroopalla ei ole varaa näyttää eripuraisuuttaan
Kun energiahinnan suitsemisesta oli kiistelty kokouksessa tuloksetta 11 tuntia ja toisiaan nokittaneet Saksan liittokansleri Olaf Scholz ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron olivat molemmat valmiita palaamaan kotiin ilman minkäänlaista sovun elettä, iski Draghi aamuyöstä nyrkkiä pöytään antaen koko seurueen ymmärtää, että nyt on aika ottaa järki käteen, ettei näin vaarallisina aikoina Euroopalla ole varaa näyttää avoimesti eripuraisuuttaan, vaan unionin yhtenäinen julkisivu on pidettävä koossa poistuttaessa Brysselistä.
Kaukana ovat ne ajat, jolloin ennen jokaista EU-huippukokousta Saksa ja Ranska sopivat yhteisistä kannoista, jotka takasivat sen, että asiat nytkähtivät kokouksessa eteenpäin. Yhteistyön kulta-aikoina jokaisen huippukokouksen alla tuli voimakaksikolta oikein yhteinen paimenkirje muille jäsenvaltioille.
Silloin se saattoi välillä ärsyttää, mutta pakko on ollut kuitenkin todeta. että vaikka Saksa ja Ranska eivät enää varsinkaan laajentuneessa unionissa voi kahdestaan määrätä asioita, on niiden keskenään löytämä kompromissi kuitenkin välttämätön ehto sille, että sopu lopulta löytyy kaikkien jäsenmaiden kesken.
Yhteen sitova Elysée-sopimus
Euroopan unionin lisäksi Saksaa ja Ranskaa sitoo myös niiden vuonna 1973 keskenään solmima Elysée-sopimus, joka luo pakolliset raamit entisten verivihollisten yhteistyölle olivat maiden kulloistenkin johtajien välit millaiset tahansa.
Kuluneen viikon EU-huippukokouksen alla tuli kuitenkin ikävä ilmoitus, joka ei ennustanut hyvää Brysselin kokoukselle: Ensi viikolle merkitty maiden joka vuotinen kahdenvälinen ministerikokous Saksan liittokanslerin ja Ranskan presidentin johdolla peruttiin yllättäen.
Vastaavaa ei ole koskaan ennen tapahtunut sen jälkeen, kun näistä yhteisistä ministerikokouksista sovittiin vuonna 2003. Kokouksen piti olla liittokansleri Scholzin ensimmäinen lajissaan. Viralliseksi syyksi annettiin Saksan kahden ministerin aikatauluongelmat. Kaiken kukkuraksi ilmeni, että kokousta oli lykätty peräti kaksi kertaa, ja nyt se siirrettiin aina ensi vuoden alkuun asti. Asiasta syntyneen kohun jälkeen Scholz on nyt kuitenkin tulossa yksin tapaamaan Macronia Elysée-palatsiin ensi keskiviikkona.
Lupaavan alun jälkeen, jolloin Saksa-Ranska-yhteistyö mainittiin nimenomaisesti Scholzin koalition hallitusohjelmassa, tihkuu nyt tietoja siitä, että miesten henkilökemiat eivät kertakaikkisesti pelaa. Se on erityisen harmillinen juttu, sillä niin erilaisten maiden kuin Saksan ja Ranska näkökannat eriävät aina.
Kompromissien löytämiseen tarvitaan arvostusta
Kompromissin löytämiseen vanhojen riitapukarien kesken tarvitaan aina johtajien jonkinlaista keskinäistä arvostusta, ihannetapauksessa ystävyyttä. Presidentti François Mitterandin ja liittokansleri Helmut Kohlin syvä ystävyys mahdollisti Euroopan yhteisön kehittymisen Euroopan unioniksi, se toi mantereelle yhteismarkkinat, yhteisen valuutan ja poisti rajat Schengen-maiden väliltä.
Mutta vaikkei varsinaiseen ystävyyteen asti ole sakun ja ranskisten välillä hirveän usein ylletty, ovat johtajat yleensä pitäneet julkisivua huolellisesti yllä. Niin tekivät Scholz ja Macronkin alussa; kahdenkeskinen päivällinen liittokanslerin virka-asunnossa Saksojen yhdistämisen vuosipäivänä, yhteinen iltakävely Berliinin Branderburgin riemukaarelle, ja molemmilla peukut pystyssä Elysée-palatsin portailla uuden liittokanslerin ensimmäisellä ulkomaanmatkalla, joka suuntautui tietysti Pariisiin. Sillä haluttiin näyttää uutta alkua maiden välisille suhteille Angela Merkelin epäröivän ajan jälkeen.
Mutta nyt Elysée-palatsissa on huomattu, että jos Merkeliltä ei löytynyt paljon Eurooppa-henkisyyttä, niin hänen hyvä huumorintajunsa oli avuksi vaikeissakin tilanteissa. Macron saattaa olla halutessaan ärsyttävä, mutta niin kuulemma Scholzkin. Saksalaisen Der Spiegel -lehden näistä kahdesta käyttämä ilmaisu on ”omaan napaansa tuijottavien liitto”.
Samaan hengenvetoon Der Spiegel moittii Scholzia siitä, että tämä päätti yllättäen tuupata 200 miljardia euroa kotimarkkinoille energianhinnannousun takia neuvottelematta muiden EU-maiden kanssa markkinoiden vääristymisen riskeistä. Tosin Scholz vetoaa siihen, että Macron teki samoin syytämällä ranskalaisille 120 miljardia pandemian kestämiseksi.
Syyttelyä puolin ja toisin
Toisaalta on lähes koomista, että nyt Saksaa syytetään liiasta tuhlailusta, kun sitä on aina syytetty liiasta kitsaudesta euroalueella. Melkein vitsikästä on sekin, että energiapulassaan Saksa on nyt moittinut Ranskaa ydinvoimaloiden huonosta hoidosta, kun Saksalle ei nyt riitä ydinenergialla tuotettua sähköä Ranskasta voimaloiden huoltojen ja korroosio-ongelmien takia.
Tähän asti saksalaiset ovat aina vain syyttäneet Ranskaa ydinvoimasta, ja Saksan vihreät ovat käyneet Ranskan puolella asti osoittamassa mieltään ranskalaisvoimaloita vastaan, kun Ranskan vihreät eivät ole sitä juuri tehneet.
Saksaa nyppii Ranskan nihkeys Balkanin maiden EU-jäsenyyttä kohtaan, vaikka Saksa puolestaan lähti tukemaan Ranskan aloitetta Euroopan poliittisesta yhteisöstä, jonka ensimmäinen huippukokous pidettiin 44 maan kesken juuri alkukuusta Prahassa. Mutta Ukrainan sota ja energiakriisi ovat tuoneet päivänvaloon yllättävän pahat erimielisyydet juuri nyt, jolloin enemmän kuin koskaan EU:n kahden veturivaltion pitäisi kyetä kompromisseihin nopeassa tahdissa.
Energiapuolella erimielisyydet koskevat paitsi ydinenergiaa myös Algeriasta Espanjan kautta Barcelonasta Marseilleen tulevaa kaasuputkea, johon Saksa haluaisi itselleen pidennyksen. Mutta kaikkein suurin kiista koskee energian hintakattoa, josta yritetään löytää sopua EU:n ylimääräisessä huippukokouksessa marraskuussa.
Macron haluaa hintakattoa kotitalouksien ja yritysten tilanteen auttamiseksi ja inflaation hillitsemiseksi. Ennen viime viikon huippukokousta hän laskeskeli, että hänellä oli enemmän maita takanaan kuin sitä itsepintaisesti jo viikkokaupalla vastustaneelle Scholzilla, joka puolestaan pelkää kaasunsaannin vaikeutuvan hintasääntelyn myötä.
Vielä ennen huippukokousta Macron vakuutti voivansa suostutella lisää maita taakseen, mutta Hollanti ja Itävalta pysyivät Saksan kannalla. Unkari taas on ihan oma lukunsa, kun se ostaa jo nyt kaasunsa Venäjältä halvemmalla kuin mikään EU:n katto voisi koskaan määrätä.
Toinen suuri erimielisyys Saksan ja Ranskan välillä koskee puolustusasioita. Ukrainan sodan sytyttyä Scholzin nopea päätös panna Saksan rapakunnossa olevaan puolustukseen 100 miljardia euroa otettiin Pariisissa suurella ilolla vastaan. Mutta ilo loppui lyhyeen, kun Ranskassa huomattiin, että vaikka Versailles’n huippukokouksessa keväällä Scholz pani nimen paperiin, jonka avainsana oli suvereniteetti, ei sillä ollut käytännössä paljon merkitystä.
Nopea välien korjaantuminen toivottavaa
Macronin mukaan tähdätessään suvereniteettiin EU pyrkii mahdollisimman suureen riippumattomuuteen ulkopuolisista maista. Ranskalle se merkitsee myös eurooppalaisen aseteollisuuden kehittämistä ja eurooppalaisen sotakaluston hankintaa. Saksanhankinnat suuntautuivat kuitenkin ennen kaikkea Yhdysvaltoihin ja Israeliin jatkavat samaa riippuvuutta ulkopuolisista tahoista niin kuin oli Saksan riippuvuus venäläisestä kaasusta.
Toki Saksan ja Ranskan välttämättömissä väleissä on ollut suvantokausia ja niitä pahempia aikoja ennenkin. Liittokansleri Gerhard Schröder ja presidentti Jacques Chirac olivat pitkään niin allergisia toisilleen, etteivät onnistuneet sitä edes peittämään julkisuudessakaan. Mutta silloin vuosituhanteen vaihdossa kansainvälinen tilanne oli rauhallinen nykyiseen verrattuna, ja lopulta heistäkin tuli sen verran kavereita, että he jopa halasivat toisiaan Normandian maihinnousun muistotilaisuudessa, johon Saksan liittokansleri oli kutsuttu ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen.
Samanlaista välien korjaantumista toivoisi nyt kiireen vilkkaa myös Macronin ja Scholzin välille. Se olisi paras tapa näyttää pitkää nenää Putinille nimenomaan niiltä kahdelta hepulta, joita muu Eurooppa on syyttänyt liian lepsusta suhtautumisesta idän barbaaria diktaattoria kohtaan.