Kun Joe Biden astuu virkaansa tammikuun 20. päivänä, ovat amerikkalaiset ehtineet viimein lukea loppuun hänen edeltäjänsä Barack Obaman juuri ilmestyneet tiiliskivimuistelmat. Kun Bidenista tulee Yhdysvaltain 46. presidentti, on maan 44. presidentti, Barack Obama, entistäkin vahvemmin kansalaisten mielissä, kirjoittaa kolumnissaan MTV Uutisten entinen kirjeenvaihtaja Helena Petäistö.
Muistelmissaan Obama puhuu hämmästyttävän vähän varapresidentistään. Vaikuttaa siltä, että Obama alkoi ottaa entisen aisaparinsa oikeasti vakavissaan vasta tämän vaalikampanjan aikana.
Miksi Obama sitten valitsi Bidenin varapresidentikseen? Kirjassaan Obama toteaakin lakonisesti, että Biden oli hänen täysi vastakohtansa niin ikänsä kuin poliittisen kokemuksensa puolesta. Delawaren osavaltiossa koko ikänsä pysytellyt Biden oli juuttunut paikoilleen siinä missä Hawaijilta Chicagoon päätynyt Obama oli ehtinyt liikkua paljon. Ja jos Obamaa pidettiin rauhallisena ja sanansa punnitsevana, hänen mielestään Biden ei kyennyt aina pitämään suutaan supussa.
Biden-kehujakin löytyy
Mutta kirjasta löytyy sentään yksi kappale, jossa Obama antaa vuolaasti tunnustusta kahdeksan vuotta tiiviisti hänen rinnallaan ja tukenaan pysyneelle varapresidentille. Obaman mukaan Biden on politiikassa peräänantamaton, sisäpolitiikassa pragmaattinen, ja hänen laaja ulkopolitiikan tuntemuksensa on hänen suuri etunsa. Obama kertoo, että Biden kykenee aitoon läheisyyteen ihmisten kanssa.
Hän muistuttaa, että Bidenin elämän suuret tragediat ovat muodostaneet hänen persoonansa, sillä hän on kyennyt pääsemään niistä yli energiansa ja luonteenlujuutensa ansiosta kuitenkaan muuttumatta kyyniseksi tai katkeraksi. Entisen presidentin mukaan Biden on suoraselkäinen, rehellinen ja lojaali.
– Hän ei ole koskaan pettänyt minua, painottaa Obama.
Mutta tiettävästi Bidenin lähipiirin mukaan Biden puolestaan ei tunne saaneensa lojaalisuudestaan vastiketta varsinkaan vuonna 2015, jolloin Obama tuki demokraattien esivaaleissa hänen sijastaan Hillary Clintonia.
Obamassa on kirjailijan vikaa
Obaman opus on aikamoinen järkäle: Teoksessa on 829 sivua, suomenkielisessä käännöksessä 868 sivua. Mutta onneksi Obama osaa kirjoittaa. Teksti luistaa hyvin ja tempaisee mukaansa, sillä se sisältää sopivasti pienempiä kertomuksia lähihistorian suurissa raameissa. Hänessä on Ranskan presidentti Emmanuel Macronin tavoin selvästi kirjailijan vikaa; molemmat ovatkin jopa harkinneet politiikan sijasta kirjoittamista.
Obaman uravalinnan vaihtoehtoina olivat asianajajan, yliopistoprofessorin ja kirjailijan hommat. Hänen ensimmäinen teoksensa ”Dreams from My Father” oli jo suurmenestys. Nyt synnynnäinen tarinankertoja on halunnut kirjoittaa itse oman elämänkertansa ennen kuin historioitsijat lähtevät sitä penkomaan.
Tuloksena on teos, joka pureutuu paitsi tapahtumiin myös hänen yksityisimpään elämäänsä, tuntemuksiinsa ja epäröinteihinsä. Kirjallinen rima on selvästi korkealla. Yltääkö se Churchillin tai de Gaullen muistelmien tasolle, sitä en arvioi, mutta joka tapauksessa sille tasolle hän pyrkii. Kyseessä on siis kaikkea muuta kuin turruttavan tylsää tapahtumien tankkaamista, mikä vaivaa joidenkin nokkamiesten muistelmia, vaan kirja, jossa on kaikki romaanin ainekset.
Suunniteltu ajoitus?
Mutta miten ihmeessä opus tulla tupsahtaa juuri Bidenin virkakauden alkuun? Obaman kertoman mukaan hän on kirjoittanut kaiken itse aikaa vievällä tavalla käsin kynällä suuriin vihkoihin niin kuin aiemmatkin kirjansa. Hän oli ehtinyt lähettää kustantajalle tusinan verran vihkoja, kunnes hän lähti tosissaan urakoimaan aurinkoiseen työhuoneeseen samalle Polynesian saarelle, jossa Marlon Brando vietti loppuelämänsä.
Mutta Obama palasi saarelta ja saattoi odottaa, että kirjan ilmestyminen demokraattien voiton hetkellä vain lisää sen mielenkiintoa. Opus on saanutkin aikaan varsinaisen kirjallisen tsunamin.
Ilmestymispäivä pidettiin pitkään salassa, ennen kuin kirja tuli ulos 23 maassa, myös Suomessa, yhtä aikaa – ja sitä myytiin 900 000 kappaletta pelkästään ensimmäisenä päivänä. Obamalla oli kirjansa mukaan tapana lukea ääneen Harry Potteria pienelle Malia-tyttärelleen. Nyt hänen oma kirjansa meno on ollut aivan yhtä noiduttua kuin Potterilla.
Trump aloitti, Obamat elpyivät
Tammikuun 20. päivänä 2017 astui Yhdysvalloissa valtaan Donald Trump. Sinä päivänä Barack ja Michelle Obama lensivät viimeistä kertaa Air Force Onen kyydissä, jossa heidät vietiin Washingtonista länsirannikolle. Kirjan mukaan tunnelma oli kaksijakoinen; Trumpin voitto ei kruunannut Obaman kausia, päinvastoin.
Mutta viimein pariskunnan yhteisen kahdeksan vuotta kestäneen suururakan jälkeen edessä oli vapaus: Kokonainen kuukausi ilman aamuherätyksiä, vain uintia Tyynen valtameren aalloissa, pitkiä kävelyjä rantaviivaa pitkin, rauhallisia päivällisiä kahdestaan ja kipinän uudelleen löytämistä rankan presidenttiajan koettelemaan parisuhteeseen.
Sen jälkeen vuorossa olivat kynä, isot vihkot ja sulkeutuminen kirjoittajankammioon. ”Luvattu maa” on selvästi osoitettu myös nuorelle lukijakunnalle rohkaisuksi seuraamaan Obaman rohkeaa esimerkkiä. Teksti vaikuttaa usein hyvin vilpittömältä, eikä siinä selitetä kaikkea parhain päin niin kuin elämänkerroissa on tapana. Obama tunnustaa taipumuksensa krooniseen laiskuuteen, puutteensa aviomiehenä ja jopa katuu ajoittaista ilkeyttään Hillary Clintonia kohtaan. Kolmeen eri otteeseen hän kertoo itkeneensä.
Hän kuvailee nopeasti etenemisen haluaan opiskeluaikoinaan Los Angelesin, Columbian ja Harvardin yliopistoissa kuitenkaan vailla selvää päämäärää. Hänellä oli vahva halu muuttaa maailmaa, mutta miten? Mutta kertomansa mukaan hänellä oli enemmän taipumusta luottaa intuitioon ja ottaa riskejä kuin laskea varman päälle. Hänen ensimmäinen yrityksensä maailmanparantajan tiellä epäonnistui, kun hän pyrki turhaan kongressin edustajainhuoneeseen Illinoisista.
Puolueen hylkiö vuonna 2000
Obama kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan koettelemuksistaan vuodelta 2000, jolloin hän osallistui demokraattien suureen puoluekokoukseen Los Angelesissa: Kun hän saapui lentokentälle, autovuokraamossa hänen luottorajan ylittänyt luottokorttinsa ei toiminut, vaalit hävinnyt osallistuja ei päässyt kokouksessa edes pääsaliin, vaan joutui seuraamaan debatteja sivuhuoneen näyttöpäätteiltä, ja illan suussa ilmeni, ettei hänellä ollut edes kutsua konventin iltajuhlaan.
Noihin aikoihin vähän vaille nelikymppinen Obama oli huonoissa rahavaroissa, vaalit oli hävitty, ja avioliittokin rakoili. Ei ihme, että mies oli vähän hukassa ja mietti, oliko hän lähtenyt ihan väärälle tielle. Varsinkin kun hän oli vannonut itselleen, ettei hän pettäisi omia ihanteitaan politiikassa.
Eräs lobbari, joka piti häntä liian idealistisena, oli kertonut hänelle, että politiikka on ihan samanlaista bisnestä kuin vaikkapa autokauppa; jos siinä alkaa miettiä muuta, koko homma romahtaa.
Siinä vaiheessa omat lapset olivat kuitenkin aloittelevan poliitikon suurin ilon lähde. Obama kuskasi Sashaa tanssitunneille ja luki ääneen Malialle. Suomessa kuuluva valitus lapsiperheen arjesta olisi ollut Obamalle outoa, päinvastoin hän kertoo ammentaneensa voimaa juuri lapsistaan.
Maaseudun ja isoäidin voima
Politiikan houkutus ei kuitenkaan Michellen vastustuksesta huolimatta poistunut, vaan hän otti taas riskin ja pyrki senaattoriksi, jälleen Illinoisista, mutta ei enää kaupunkivaalipiiristä, vaan maaseudulta. Mukaan lähtenyt nuori demokraattiavustaja varoitti, että kaupungista tuleva asianajaja ei saisi lähteä kampanjoimaan liian hieno paita päällä.
– Ei minulla edes ole hienoja paitoja, kertoo Obama vastanneensa. Ja avustaja sai huomata, että toden totta, mies oli ihan kotonaan niin maatalousnäyttelyissä kuin ay-liikkeen toimistossakin.
Obaman mukaan tuon vaalikampanjan aikana heräsi uudelleen kaikki, mitä hän oli oppinut sekä omilta että Michellen isovanhemmilta ja vanhemmilta, jotka eivät olleet oppineista piireistä. Vaikka Obama oli saanut ihonväriään ja piirteitään kenialaiselta isältään, hänen identiteettinsä tuli kuitenkin ennen kaikkea hänen isoäidiltään, Tootilta, valkoihoiselta naiselta syvältä Kansasista, Obaman mukaan Toot oli täynnä talonpoikaisjärkeä ja rehellisyyttä. Asetehtaalla työskennellyt isoäiti oli lopulta päätynyt pankkiin Hawaijille, jossa Barack syntyi.
Tootista, oikeasta arjen sankarista, tuli Obaman elämän tukipilari. Aivan samaa on kertonut toinen karismaattinen poliitikko, Ranskan presidentti Emmanuel Macron. Myös hänelle isoäiti Manette on ollut Brigitte-puolison ohella tärkein hahmo ja opettaja, jolle hän soitti päivittäin vielä presidenttinä ollessaan tämän poismenoon asti. Obama kertoo uskoutuneensa aina isoäidilleen ja kantavansa tämän muistoa kaikkialle. Toot ei ehtinyt nähdä tyttärenpoikansa nousua Yhdysvaltain presidentiksi, vaan hän kuoli vähän ennen sitä.
Yes we can!
Käänteentekevä hahmo Obaman poliittisella uralla oli arvostettu kommunikaatioekspertti David Axelrod. Molemmilla miehillä oli samat ihanteet. Axelrod piti kuitenkin Obamaa liian normaalina ja tasapainoisena ihmisenä pyrkimään presidentinvirkaan. Silti hän jätti kaikki parhaat asiakkaansa ja päätti tehdä mustaihoisesta, kaiken kukkuraksi arabinimeä kantavasta aloittelevasta poliitikosta ikonin. Siinä oli haastetta!
Axelrod oli se, joka keksi tunnuslauseen ”Yes, we can!” Obama itse piti sitä liian yksinkertaisena, kun taas Michelle innostui siitä heti. Sillä sloganilla lähti pariskunta yhdessä vaalikampanjaan täysillä, ja yksinkertainen sanoma puri. Mihin tahansa he menivät, innostuneet väkijoukot ilmestyivät paikalle. Pian Obama vaimoineen sai turvallisuuspoliisin agentit turvakseen, hotellihuoneiden ikkunat varustettiin luodinkestäviksi, eikä heillä enää ollut missään rauhaa. Tappouhat olivat uutta elämää, samoin turvallisuuspalvelun heille antamat salanimet Renegade ja Renaissance.
Molemmat tyttäret olivat huvittuneita vanhempiensa suursuosiosta. Michelle vitsaili, että jos hänen miehensä haluaa mennä tuntemattomana jonnekin, se onnistuu vain, jos hän leikkauttaa hörökorvansa oikeaan asentoon.
Suuret puheet, mutta entä ne teot?
Itse pääsin kuuntelemaan presidentti Obaman puhetta Prahassa huhtikuussa 2009. Obama oli selvästi presidentti Ronald Reaganin manttelinperijä puhujantaidoissaan. Prahalaiset olivat hurmaantuneita ja eurooppalaiset innoissaan. Kirjassa Obama kertoo, miten tuolla reissulla toinen karismaattinen ja monet taistelut käynyt tsekkipresidentti Vaclav Havel varoitti häntä suursuosion tuomista ongelmista ja siitä, että kun presidentti herättää valtavia toiveita, se johtaa välttämättä pettymykseen. Havel oli oikeassa.
Varsinkin Kairossa saman vuoden kesäkuussa pitämässään loistavaksi suitsutetussa puheessaan Obama herätti suuria toiveita Afrikassa ja Lähi-idässä. Mutta kun sanoja eivät seuranneet teot, oli pettymys valtava.
Valkoisen talon kansliapäällikkö Rahm Emanuel oli jo kättelyssä tipauttanut Oval Officeen astuneen valtiaan maanpinnalle toteamalla, että uusi presidentti on kuin uusi auto; heti kun se ajetaan myymälästä ulos, sen arvo alkaa laskea. Kirja, joka on siis Obaman elämänkerran ensimmäinen osa, kertoo hänen ensimmäisestä kaudestaan. Se oli täynnä talouskriisejä ja erilaisia elvytyspaketteja. Obama kertoo kuulleensa pinnan alla jo silloin keskiluokan hiljaisen suuttumuksen. Hänen hallintonsa selvisi kuitenkin ilman skandaaleja, eikä kukaan hänen mukaansa pettänyt häntä. Avioliittokin pysyi kasassa.
Todellisuus ei vastannut ihanteita ja tavoitteita
Varsinkin nykyään Obaman heikkoutena pidetään hänen kehnoja geopoliittisia taitojaan, jotka aiheuttivat paljon ongelmia muulle maailmalle Eurooppa mukaan luettuna. Kirjassaan Obama kertookin kipukohdistaan: Hänen päämääränsä politiikassa oli saada Yhdysvaltoihin aiempaa parempi koulutus kaikille lapsille ja nuorille, taata kaikille kansalaisille pääsy terveydenhoidon piiriin ja toimia niin, että köyhissä maissa nähtäisiin entistä vähemmän nälkää.
Mutta todellisuus oli myös ennen kaikkea muuta, attentaatteja ja taistelua terrorismia vastaan. Niissä olosuhteissa rankat päätökset jopa tappaa eivät olleet Obaman mukavuusalueella, se käy kirjasta selvästi ilmi. Hänelle sellainen vallankäyttö ei tuonut minkäänlaista vallantuntoa ilosta puhumattakaan.
Kuvaavaa on, kun Obama kuuli saavansa Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2009, hän kysyä töksäytti: "Miksi?" Kirjassa hän muistelee väkijoukkoja hotellinsa ympärillä Oslossa ja ristiriitaisia tunteitaan saada rauhanpalkinto hetkellä, jolloin hän oli juuri määrännyt aseellisen hyökkäyksen Afganistanissa.
Kaiken kaikkiaan Obama on kirjoittanut tiiliskivensä niin sen verran sujuvasti ja mielenkiintoisesti, ettei kenenkään kannata pelätä järkälettä, päinvastoin. Nyt, kun joulunvietto sujuu pakostakin tavallista vaatimattomammin, voisi Obaman seura olla ihan mukavaa.
Korjattu David Axelrodin sukunimen oikeinkirjoitus kello 17.31.