Suomi 2007. Ohjaus: Jukka-Pekka Siili. Käsikirjoitus: Antero Arjatsalo, Pentti Kasurinen. Tuotanto: Aleksi Bardy. Kuvaus: Jarkko T. Laine. Leikkaus: Joona Louhivuori. Pääosissa: Eero Milonoff, Jussi Nikkilä, Olavi uusivirta, Kari Hietalahti, Minttu Mustakallio, Tommi Korpela, Mauno Malmivaara, Reino Nordin, Timo Tikka. Kesto: 110 min.
Ganesin ympärille on puhistu hypeä pitkin vuotta semmoisella markkinamyllyllä, että ”syksyn odotetuin elokuva” varmasti saa toivomansa laajan yleisön, ja lukuisat sponsorit rahoilleen vastinetta. Niin saavat toki katsojatkin: JP Siilin varma ohjaus tekee komeasti kunniaa yhdelle Suomen rock-historian menestyneimmistä bändeistä ja ennen kaikkea sen ryysyistä rikkauksiin raivautuneelle keulakuvalle. Siinä on energiaa ja aitoa tekemisen iloa, ja mikä tärkeintä pääosien roolivalinnat ovat osuneet nappiin.
Antero Arjatsalon käsikirjoittama elämäkertadraama kattaa ajan Henry ”Remu” Aaltosen (s. 1948) lapsuudesta 1970-luvun alkupuolelle, Hurriganesin läpimurtoon. Henryn (Mauno Malmivaara) lapsuus köyhän romaniperheen asuntovaunussa on karu. Renttu isä (Tommi Korpela) dokaa ja topakka äiti (Minttu Mustakallio) pitää jöötä kun poliisi etunenässään sitkeä komisario Hurme (karikatyyriksi muuttunut Kari Hietalahti) vainoaa koulunsa jättänyttä rikollisenalkua. Vaikka isoäiti on korteistaan povannut pojalle suuren tulevaisuuden, vankilakierre ja suvun yllä lepäävä kirous alkavat jo käydä toteen. Kunnes musta rock kolahtaa Remun (Eero Milonoff) kalloon ja pöntöt ja pönikät alkavat paukkua. ”Höpinää tötteröön!” hän karjuu, ja siinä tumma poika Tuusulasta miettii mihin pussihousut katos.
Bändit, vankisellit ja naiset vaihtuvat moneen kertaan, eikä levoton prätkäjätkä onnistu asettumaan aloilleen edes suuren rakkauden synnytettyä poikalapsen. Vasta yhdessä basisti Cisse Häkkisen (Olavi Uusivirta) kanssa vuonna 1971 perustettu Hurriganes vie miehen totaalisesti mukanaan, huikeaan yleisömenestykseen ja lopulta tukholmalaisen äänitysstudion legendaarisiin levytyssessioihin asti. Mutta menneisyyden varjoja on vaikea väistää. Yksi sellainen on lapsuuden harhateille eksynyt huumediileri-kaveri Heka (Reino Nordin), jonka moraalisesti käänteentekevästä osuudesta koko elokuva alkaa.
Tv:n puolella uraa tehnyt ja Hymypoika-elokuvalla (2003) kannuksensa ansainnut Siili on luonut leffasta kohteensa näköisen ja oloisen paketin, jossa on sopuisassa suhteessa rähinää, roisketta ja rock ’n’ rollia, roisia huumoria ja tragiikkaa unohtamatta. Kuvallinen kerronta on hetkittäin kekseliästä, kuten hauskassa montaasissa jossa Remun lukuisat bändiviritykset havainnollistuvat hänen luikahdellessaan seinällä riippuvasta mainosjulisteesta toiseen. Aaltosen äkkiväärä ja kuvia kumartelematon karaktääri rakentuu kiinnostavaksi henkilökuvaksi maailman päähän potkimasta ja omia lakejaan noudattavasta kauhukakarasta, joka panee managerit ja levypomot polvilleen enemmän housunpuntin arsenaalilla kuin varsinaisilla muusikon lahjoilla.
1960–70-lukujen Suomi palikkakenkineen ja tötterötukkineen on niin ikään mehukkaasti toteutettu. Silti kokonaiselämyksestä uupuu jotakin: kenties persoonallisuuden viime silaus tai syvin pohjakosketus. Komedia kolisee tehokkaammin kuin elokuvan vakavammat ainekset, eikä lievää laskelmoinnin makuakaan voi välttää. Ganes ei myöskään täysin onnistu kiertämään lähes kaikille elämäkertaelokuville ominaista rasitetta, kerronnan luettelomaisuutta.
Eero Milonoff kuitenkin vie sydämen. Taiteilijaperheen kuopus vakuutti jo Tyttö sinä olet tähti -elokuvassa, ja nyt hänen äijäkarismansa varassa lepää isoin osa elokuvaa. Hänen muodonmuutoksensa Remuksi – ensin korskeaksi kolliksi ja sitten varhaiskaljuksi partasuuksi – on ilmiömäinen liikehdintää, omintakeista siansaksaa ja etutahtista rummutusta myöten. Muusikkona kunnostautunut moniosaaja Olavi Uusivirta (Keisarikunta) sopii sluibaksi Cisseksi mainiosti ja sympaattinen Jussi Nikkilä (Hymypoika) tekee pellavapäisenä, tahatonta komiikkaa kipunoivana kitaristi Albert Järvisenä hauskasti ironisen roolin.
Pojat laulavat ja soittavat musiikkikohtauksissa itse, ja oivasti soittavatkin; autenttiseksi heidän esiintymisensä tekee paitsi raavas rokkikukkoenergia myös tietty määrä väärinsoittamista ja Milonoffin opettelema villisti kiihtyvä Remu-komppi. Bändin tulkintoina kuullaan useita haikeutta herättäviä Hurriganes-klassikoita kuten I Will Stay, Roadrunner, Keep On Knockin' ja sokerina pohjalla kaikkien aikojen autoralli Get On. Kyytiin tekeekin mieli hypätä ja mukana pysyä – vielä kun viimeisestä sisäsiisteydestä pääsisi eron.
Teksti: Tuuve Aro