Kesällä vuonna 1873 sitten pohjoismaiden arvostetuimman lääketieteellisen tutkimusyliopiston Karoliinisen instituutin professori Gustaf Retziuksen johtama retkikunta kaivoi maata Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon keskilaivassa. Reilut 30 vuotta aiemmin, eräs ulvilalainen mies oli tuomittu ryöstöstä kuolemaan. Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen odottamattomalla tavalla.
1800-luvun lopulla elettiin biologisen rasismin nopeaa nousun aikaa. Esimerkiksi vuonna 1853 ilmeistynyt ranskalaisen Arthur de Gobineaun teos Essai sur l'inégalite des races humaines ("Essee ihmisrotujen eriarvoisuudesta") edusti aikakauden tieteen valtavirtaa. Myös Karoliinisen instituutin tutkijat halusivat tietysti olla tieteen uusimman kehityksen huipulla. Retzius (1842-1919) oli useaan otteeseen Nobel-palkintoehdokkaana, mutta ei koskaan saanut palkintoa.
Retizius vei Pälkäneeltä kaivetut kallot, kaikkiaan 45 kappaletta, mukanaan Ruotsiin, luetteloi ne, tutki niitä tarkoin ja julkaisi tutkimuksistaan teoksen Finska kranier ("Suomalaisia kalloja"). Hänen hypoteensinsa oli, että suomalaiset kuuluivat mongolirotuun. Kallot jäivät Karoliinisen instituutin kraniologisiin kokoelmiin.
– Tuohokin aikaan, kuten nykyäänkin, ihmisiä kiinnosti se, mistä me olemme tulleet. Siihen aikaan ajateltiin, että kalloja mittaamalla voi tutkia ihmisten alkuperää. Tutkijoita kiinnosti se, mistä suomalaiset ovat tulleet. Nykypäivän tarkastelua heidän menetelmänsä eivät kestä, sanoo tamperelaisen Museokeskus Vapriikin tutkija, dosentti Ulla Moilanen, joka on yksi kallojen historiaa selvittävistä tutkijoista.
Ryöstö ja tierauhan rikkominen toi kuolemantuomion
Ulvilan vuoden 1836 käräjillä tuomittiin kuolemaan paikkakunnalla vuonna 1807 syntynyt Anders Keinumäki. Häneen syykseen luettiin ryöstö ja tierauhan rikkonen. Tuomio lieveni myöhemmin raipparangaistukseksi ja neljän vuoden pakkotyöksi. Hänet lähettiin kärsimään rangasitustaan kauas kotoa Viaporin linnoitukseen, joka nykyään tunnetaan Suomenlinnana.
Samoilla käräjillä tuomittiin myös hänen veljensä Gustaf, joka passitettiin niin ikään Viaporiin.
Gustaf kuoli Viaporissa tuomiotaan suorittaessaan vuonna 1840 ja hänen veljän vuotta myöhemmin.. Hänen ruumiinsa päätyivät ensin anatomisiin tutkimuksiin ja sittemmin muiden kallojen mukana rotutieteellisten tutkimusten aineistoiksi. Karolliniseen instituuttiin. Se että vankien maallisia jäänteitä käytettiin tutkimukseen, ei tuolloin lainkaan epätyypillistä. Esimerkiksi 1800-luvun lopun sarjamurhaajan Matti Haapojan (1845-95) kokonainen luuranko oli vuosikymmeniä esillä Rikosmuseossa Helsingissä.
Andersin kallo on tunnistettu varmuudella nyt Ruotsista palautettujen kallojen joukosta. Moilasen mukaan testein voi olla mahdollista osoittaa myös Gustafin olevan joukossa.
Anders haudataan synnyinpaikkakunnalleen Ulvilaan kuten myös Gustaf, jos hänet saadaan varmuudella tunnistettua.
Aikansa julkkis
Mahdollisesti kallojen joukossa on myös 1600-1700 -lukujen vaihteen laajalti tunnettu henkilö, Daniel Medelplan, Hän oli aikanaan niin hyvin tunnettu, että Moilanen luonnehtii häntä suorastaan aikakautensa julkkikseksi.
– Hän kaiversi kuuluisan Pälkäneen Puuaapisen painolaatat, Moilainen kertoo.
Turun seudulta kotoisin ollut Medelplan muutti vasta aikuisena Pälkäneelle. Hänen valmistamansa aapista, koko nimeltään "Lasten Paras Tawara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpeen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen Seurakunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, Prändätty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralan Kylässä 1719 käytettiin lukutaidon opettamiseen ja siksi hänen nimensä tunsivat monet. Ilmeisesti viimeinen säilynyt kappale teosta tuhoutui Turun palossa vuonna 1827.
Aapinen jäi kuitenkin niin isoksi osaksi Pälkäneen identiteettiä, että sen vaikutus tuntuu edelleen. Aapiskukko oli Pälkäneen kunnanvaakunan aiheena vuoden 2006 kuntaliitokseen asti. Nykyäänkin valtatien numero 12 varrella, aivan lähellä rauniokirkkoa, toimii Aapiskukko-niminen ravintola ja paikallisen leipomon leipomaa perunalimppua myydään aapiskukkoaiheisessa kääreessä.
Suurimman osan nimi ei tule selville
Suomeen nyt palautettuja kalloja on kaikkiaan 82. Niistä 45 tiedetään Karoliinisen instituutin kirjanpidon perusteella olevan Pälkäneeltä. Näistä toistaiseksi 41 on tunnistettu varmuudella pälkäneläisiksi ja Moilainen uskoo, että loputkin neljä tunnistetaan. Loput kalloista on kerätty pääosin Pohjois-Savosta ja Pohjois-Karjalasta, sillä Retziuksen retkikunnan matka kattoi varsin suuren osan Suomen sisäosista ja osa retkikuntalaisista jatkoi aina syvälle Venäjälle saakka.
Ihmiset, joiden kallot vietiin Ruotsiin, eivät pääosin 1500-1700 -luvuilla. Vanhin kalloista tosin saattaa olla jopa 1200-luvulta, ja uusimmat ovat siis kuolleet ennen 1800-luvun puoliväliä.
Läheskään jokaista kallolähetykessä olevaa henkilöä ei pystytä Moilaisen mukaan tunnistamaan nimen tarkkuudella. Tämä johtuu siitä, että vainajat olivat suurelta osin tavallista maaseutuväestöä. Se taas tarkoittaa sitä, ettei heidän elämästään ole jäänyt kirjallisia lähteitä paljoakaan, jos lainkaan.
Parhaiten tunnetaan säätyläiset, siis yläluokkaisempi väki, joka myös haudattiin usein kirkon lattian alle. Lattian alla luut säilyvät usein tavallista maata pidempään kosteus- ja happamuusolojen takia.
Lue myös :Ruotsista palautetut suomalaiskallot pääsivät vihdoin tutkijoiden käsiin – yhdestä tehtiin odottamaton löytö
Monenlaisia näytteitä
Pyhän Mikaelin kirkko on ollut jo yli vuosisadan raunioina, ja 45 sen poveen haudatuista yli vuosisadan varastoituna Karoliiniseen instituuttiin. Nyt heidän matkansa lähestyy päätepistettään, kun heidät 8.9. lasketaan takaisin maahan rauniokirkon alueelle seremoniassa, jonka toimittaa Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo, ja jossa valtiojohtoa edustaa tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.). Sitä ennen vainajilla on edessään vielä heidän viimeinen palveluksensa tieteelle ja ihmiskunnalle. Vainajat lahjoittavansa DNA:nsa ja muita tietoja Museokeskus Vapriikin tutkijoille.
Jokainen kallo valokuvataan ja siitä otetaan näytteitä. Näytteitä otetaan muun muassa hampaista tai kuuloluusta. Osan kalloista leukaluu ei nimittäin ole tallella.
Näytteiden antamien tulosten perusteella saadaan käsitys heidän elämstään elämästä, esimerkiksi sukulaisuussuhteista, syödystä ruuasta tai heidän kärsimistään sairauksista.
– Radiohiiliajoitusnäytteet kertovat, milloin nämä ihmiset ovat eläneet. Muinais-DNA-näytteiden avulla päästään tutkimaan sitä, onko joukossa ihmisiä, jotka olivat sukua toisilleen ja myös heidän tautihistoriaansa. Stabiili-isotooppitutkimukset kertovat mielle ihmisten syömästä ravinnosta ja proteiinitutkimuksella voidaan vielä täydentää tietoa heidän syömästä ravinnosta ja heidän terveydentilastaan, Molanen kertoo.
Osasta kalloista pystytään tekemään kolmiulotteiset mallinnukset. Näytteistä saatujentietojen pohjalta voidaan laatia myös kasvoennallistuksia, toisin sanoen kuvia siitä, miltä nämä ihmiset mahdollisesti eläessään näyttivät.
– Kalloluiden perusteella voidaan rakentaa uudelleen ihmiset kasvot. DNA-analyysi voi kertoa meille ihmisten silmien hiusten väristä.
Museokeskus Vapriikissa ensi kesäkuussa aukeavassa muinais-DNA:ta käsittelevä näyttely, Moilanen toivoo, että tuohon näyttelyyn saataisiin tehtyä kasvoennallistuksia muutamista nyt tutkittavina olevista kalloista.
Tärkeää ihmisarvon kannalta
Moilaisen mukaan kallojen tutkimisessa mukana oleminen onpoikkeuksellinen ja hieno kokemus,
– Tämä on valtavan poikkeuksellinen kokemus ja valtavan hieno kokemus. Meillä on uskomattoman hieno tieteellinen aineisto, Moilanen sanoo.
Hän muistuttaa kuitenkin kaikesta tärkeimmästä.
– Tutkimuksen teko on tärkeää heidän ihmisarvonsa kannalta. Jokainen heistä oli ihan samanlainen ihminen kuin me olemme. He tunsivat ja hengittävät aivan kuten me tunnemme ja hengitämme. On valtavan hienoa, että meillä on nyt mahdollisuus kertoa heidän tarinoitaan.
Pälkäneen kestopuheenaihe
Kallojen palautusprosessi lähti liikkeelle kuusi vuotta sitten. Vaikka tapahtumista on jo yli 150 vuotta, haudanryöstöstä ollaan oltu reilun 6000 asukkaan paikkakunnalla koko ajan tietoisia. Viime vuodet kallojen palautus on ollut Pälkäneellä kestopuheenaihe.
– Yleensä puhutaan säästä, mutta meillä Pälkäneellä puhutaan myös pääkalloista, kirkkoherra Jari Kemppainen sanoo.
Kemppaisen mukaan asia on ollut paikallisille pitkään tärkeä ja hän on saanut vuosien varrella paljon yhteydenottoja kalloihin liittyen.
– On kysytty, että milloin kallot palaavat ja miksi ne ovat siellä Ruotsissa. Eikö niiden pitäisi olla täällä Pälkäneellä? Monet vanhat pälkäneläiset suvut pohtivat, onko kallojen joukossa heidän esivanhempiaan. Tärkeintä on kuitenkin, että he palaavat nyt kotiin, Kemppainen sanoo.
Pälkäneen seurakunta oli aktiivinen kallojen palautuksen liikkeellepanemisessa.
– Me olimme ensimmäinen suomalainen yhteisö, joka yhdessä ruotsalaisten kanssa allekirjoitti vetoomuksen kallojen palauttamisesta.
Ensimäisiin yhteydenottoihin Karoliininen instituutti vastasi jyrkän torjuvasti.
– Emme missään tapauksessa luovuta mitään kalloja, oli ensimmäinen vastaus.
Sittemmin instituutin kanta muuttui, osin ajattelutavan muutoksen takia, osin ehkä sen takia, että asiasta alkoi tulla valtakunnantason kysymys Suomessa.
– Kansanedustaja Pauli Kiuru (kok.) teki muun muassa neljä eduskuntakyselyä kallojen palautksesta. Uskon, että tämä nyt poikii vastaavanlaisia palautuksia, sillä eettinen ajattelu on nykyään erilaista, Kemppainen sanoo.
Myös Kemppainen korostaa sitä, että vainajat olivat samanlaisia ihmisiä kuin me 2020-luvulla elävät.
– Ihmisen perusluonne on aina samanlainen. Ihminen kaipaa sitä, että häntä rakastetaan ja että hän voi rakastaa jotakuta. Ja sitä, että on hyvää ruokaa ja että saa nukkua jossakin. Ympäröivä maailma on se, joka muuttuu. Tosin, ikävä kyllä, ylemmyyden tunne, se, että joitakin kansakuntia tai kulttuureja pidetään toisia parempina, elää edelleen.