Elämän jälkeisestä elämästä

”Juuri he olivat todiste kuoleman olemassaolosta”.

Onko kuolemaa lopulta lainkaan sellaisena kuin elävä sen kuvittelee? Kaiken loppu. Ikuinen uni. Taivas. Helvetti. Ei mitään. Mikä on lopulta kuolleen ja elävän ero? Laura Lindstedt kiinnostui kuolemisesta ja kirjoitti näistä kysymyksistä Finlandia-palkinnon arvoisen romaanin. Aivan ainutlaatuisen.

Niin, pitäisikö kuoleman olemassaolo lopulta todistaa?

***

Seitsemän naista, meidän elävien kliinisen lääketieteen mukaan hengettöminä. Kuolleina. Ja siitähän se mellastus vasta alkaakin.

Oneiron on yksi erikoisimpia teoksia, joita olen lukenut – Kari Peitsamon 35 vuotta sitten ilmestyneen Maan alla -runoteoksen ohella. Peitsamon sanojen sumean logiikan kokoelma on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjana. Oneiron julkaistaan varmasti monella kielellä.

Lindstedtin ja Peitsamon kirjailijuus on toki kirkkaasti erilaista, mutta kielen ainutlaatuisuus heitä yhdistää. Peitsamo yltyy surrealismiin, Lindstedtin Oneiron on häkellyttävän taitavasti kirjoitettua kaunokirjallisuutta, kielen mestariteos. Oneironin äärellä unohtaa kirjailijan kotimaan. Lindstedt on kotoisin kahdesta maasta: Elämästä ja Kuolemasta.

Lindstedt vaihtaa mosaiikkimaisesti tyylilajia perinteisestä proosasta filosofiseen luennointiin, arkipäiväisestä tarinasta sadun kieleen. Hän käyttää kieltä kuin mestarijonglööri keilojaan. Sanat ja lauseet kiitävät ilmassa tai leviävät ihan typografisestikin sivuille, mutta kaikki putoaa kohdilleen. Hän osaa myös taivuttaa sanan ”askel” oikein. Harvinaista nykyään.

Oneiron ei kuitenkaan ole mitään teko-älyköivää tyylittelyä. Se on riutuvan, raskaana olevan tai raiskaajan alla kuristuvan ihmisen viimeinen huokaus täällä – ja mielenkiintoinen kokoontuminen siellä toisella puolella. Voisiko kuolleena vielä saada orgasmin? Naiset hoitelevat, keskenään. Miehet ovat tässä kirjassa murhaajia.

Oneiron kertoo seitsemän eri puolilla maailmaa eläneen naisen elämän ja kuoleman. Kaikki lähtevät täältä ennen aikojaan. Väkivallan, sairauden tai taiteen takia. Juutalaisen artistin Shlomith-Shkhinan performanssi on anoreksia.

Lindstedt piirtää hyvinkin todennäköisiä ja toden näköisiä ihmiskohtaloita. Ne ovat muruja maailman murheiden avaruudessa, mutta enempää emme voi lopulta vastaan ottaakaan. Ei ole olemassa mitään kollektiivista kärsimystä, vaikka meille kuvattaisiin yksityiskohtaisesti, miten pataljoona sotilaita tai kaupungin verran syyrialaisia nälkiintyneitä kuolee. Ihminen voi kuolla vain yhden oman kuolemansa.

Ajoittain luin Oneironia kuin sumuisella ”kuolleella” merellä seilaten. Teki mieli huutaa sivujen keskeltä, että pääsisikö täältä kuolleiksi julistettujen naisten valkeasta huoneesta hetkeksi pois. Piti vain luottaa siihen, että vielä tässä elämän puolella käväistään, koska muutama raastava kuolema on kertomatta. Lindstedt palauttaa – Luojan kiitos – lukijansa maan päälle tai iholle usein juuri tuon huudon hetkellä.

Elämä kibbutsissa, Rion favelassa tai sairaanhoitajien irvokkaat leikit tajuttomien kuolevien potilaiden kanssa osoittavat, että Lindstedt pystyy kirjoittamaan mistä vain, miten vain. Ja se tutkitun tiedon määrä! Tämä on väitöskirja. Kulttuuriantropologinen tutkimus maailmastamme. Täynnä suuria väitteitä.

***

Laura Lindstedt sanoi Finlandia-juhlan haastattelussani, että romaanin rakenteen ja muodon perään ei kannata kysellä. Mitään rakenteita ei ole, ei niitä voi siksi rikkoakaan.

Romaani on käyttöliittymä, jonka jokaiselta sivulta voi klikata itsensä aikamatkalle ties mihin madonreikään. Kirjailijalta kysytään sitten kovaa taitoa pitää meidät lukijat mukana näissä rajattomuuksissa.

Laura Lindstedt, tuo itsepäinen perfektionisti, tarjoaa kuolleiden sankareidensa seurassa reissun, joka ei ole helppo. Se on rankka - ja täysin ainutlaatuinen. Tästä kirjasta en luovu.

Kari Pyrhönen

Kirjoittaja on toimittaja MTV Uutisissa