Mainos
Mainos

Illallinen pimeässä Tiiliholvissa

Olen pohtinut viime aikoina makuaistia. Sen kykyä ja kyvyttömyyttä havainnoida asioita. Kiinnostuin aiheesta noin vuosi sitten, kun näin makuaistia käsittelevän dokumentin, jossa viiniharrastajat kuvailivat punaviiniksi värjättyä valkkaria punkun termein. Oma osansa ovat viinitastingit, joissa alansa huiput mokaavat joka kerta jossain olennaisessa asiassa sokkona maistettaessa. Itse olen tehnyt tasan yhden sokkotastingin ja se lagereilla pahvimukeista. Tulokset joka tapauksessa yllättivät, kun kaikki brändit oli riisuttu aseista ja vain tuote jäljellä. 

Sain pressikutsun syömään laadukkaan aterian perinteiseen tamperelaiseen ravintola Tiiliholviin täysin sokkona, pimeässä. Konsepti on ytimekkäästi syödä ateria näkemättä siitä häivähdystäkään. Tietämättä tarjottavasta ruoasta etukäteen yhtään mitään. Tiedotteessa sanottiin pimeyden vahvistavan makuaistimusta ja poikkeavan huomattavasti tavallisesta ravintolakokemuksesta. Ok. Valot pois ja syömään.

Kirjoittajia usein mollataan siitä, että kulkevat laput silmillä. Nyt kuljettiin. Saimme päähämme sellaiset päiväunimaskit ja meidät saatettiin pilkkopimeään kabinettiin. Ruokajuomana toimi aluksi tylsältä kuulostava, pullossa oleva vesi, jota sai yrittää tähdätä lasiin. Parin ruokalajin jälkeen totesin, etten kaipaa tähän hetkeen missään nimessä muuten niin mukavaa parin lasillisen tuomaa fiilistä.

SOKKOGOURMEETA

Menu sisälsi kolme ruokalajia ja kaksi väliruokaa. Tai miten sen ottaa. Kukin ruokalaji koostui kolmesta pienestä ruoasta eli yhteensä tuli maisteltua 11 annosta. Ateria on pääpiirteittäin perusasiakkaille sama. Olimme osittain myös koekaniineja uuden konseptin lanseeraamiselle Tiiliholvissa. Pimeäkiikareilla tarjoileminen ei kuulu ravintola-alan koulutukseen. Hovimestari Mika Lintula onnistuu kestitsemisessä alkuepäilyistään huolimatta ilman yhtäkään lipsahdusta. 

Pohdimme seurueen kesken, että ruoan paljastaminen olisi lukijoiden pettämistä. Jos joku vaikka intoutuu kokeilemaan, on ruokien ennalta tietäminen vähintään puoliksi pilattu kokemus. Siispä keskityn elämyksen kuvaamiseen kertomatta, mitä oikeasti söin. Nämä ovat siis pelkästään ajatuksiani ruokailun keskeltä.

Alkuun saamme keittiöntervehdyksenä shottilasillisen kylmää keittoa, jossa tuoksuu vahvasti kurkku. Maussa on paljon muutakin ja välitön mieliteko olisi räpätä valot päälle ja kurkata keiton väriä. Ei onnistu. Alkupalalautasen vasemmasta reunasta maistan ensimmäisenä mummon kurkut. Joku huudahtaa saman. Lisäksi mukana on varovainen aavistus kalaa. En osaa oikein sanoa muotoa enkä ymmärrä, minkätyyppinen ruoka on 30 cm päässä silmistäni. Keskellä oleva merellinen herkku on niin ilmiselvä, että jätän sanomatta. Erinomainen silti. Oikeassa laidassa löytyy jokin pienen piirakan tyyppinen. Maultaan mieto, rakenteeltaan mureneva, merelliseltä vivahtava.

Väliruokana saamme mainion, mutta sokkona aivan liian kompleksisen pienen moussetyyppisen ruoan. Päällä kenties pähkinärouhetta ja jotain rakenteeltaan hauskaa. Voisiko olla mätiä?

MITÄ SILMÄT EI NÄÄ...

Alan turhautua. Maistan makuja, osa tuttuja, osa ihmeellisiä, mutta en vain löydä puolelle oikeaa suuntaa, vaikka meille kerrotaan, että maut ovat todennäköisesti kaikille tuttuja. Alan pohtia, kuinka arvokas näköaisti syömisessä onkaan. Illan emäntänä toimii heikkonäköinen nainen ja taustalla soittaa tunnelmallisesti livenä kanteletta sokea mies. Tämä on heille normaalia ruokailua. En ollut koskaan ajatellut, miten erilailla sokeat syömisen kokevat. Alan pohtia yksinäni pimeydessä tuota turhankin tiiviisti. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää? Jäävätkö sokeat ruoassa jostain paitsi vai saavatko he siitä näkeviä enemmän? Intensiivisemmin. Aina puhutaan, kuinka maku- ja hajuaisti linkittyvät toisiinsa. Kukaan ei puhu näöstä. Ero tavalliseen syömiseen on valtava. Ruoan rakenteen merkitys nousee maun tasolle. Joitain ruokia on mukavampi syödä, ne tuntuvat suussa kivalta, vaikka aiemmin en ole vastaavaa miettinyt. Tuoksuihin keskittyy entistä voimakkaammin. Mutta kun viitekehystä makuun ei kerrota, olen ärsyttävän paljon hukassa. On huojentavaa huomata, että muukin pöytäseurue hakee vastauksia enemmän rakenteen kuin maun kautta. Se paljastaa enemmän.

HAARUKAN HUTI

Pääruokalautasen keskeltä sormiin osuu isoja lihakimpaleita. Kyllä, kaikki tunnustelevat lautasiaan aluksi varovasti sormin, jotta pääsevät hiukan jyvälle, mitä on tarjolla. Toisinaan sormi osuu majoneesikasaan ja tarvii nuolaista puhtaaksi. Kukaan ei näe. Liha on rakenteeltaan tiivis ja tuoksuu ja maistuu melko vahvasti savulta. Riistaa? Poroa? Hapuilen haarukan ja veitsen ensimmäistä kertaa käsiini ja yritän leikata palasta. Saan suuhuni melkoisen kimpaleen. Alta paljastuu ilmiselviä linssejä. Vasemmassa reunassa on hämmentävä lihamössö. Varmaankin possua. Sipulikin maistuu. En pääse rakenteesta mitenkään kiinni ja toivon, ettei se hirveän nättiä ollut, kun sohin kasaa haarukalla. Kun roudaa suuhun tyhjän haarukallisen, tuntee itsensä idiootiksi. Se vain tuntui, että ruoka oli mukana. Kukaan ei nähnyt. Onneksi motoriikka toimii, enkä syötä partaani. Oikeassa laidassa on hämmentävän kuivakkaa, lihaista höttöä. En pääse lainkaan kiinni, mitä hyvää siinä voisi olla.

SORMIRUOKAA

Väliruoka raikastaa suuta. Sorbettia. En vain pääse tippaakaan jyvälle mausta. Kukkeaa, makeahkoa, mutta raikasta. Jälkkäriksi tuodaan naarattavaksemme mm. macaron, mutta millä maulla? Joku marja, ehkä. Keskeltä löytyy jotain mousseen viittaavaa. Tuntuu hölmöltä miettiä pari sekuntia, kunnes löytää suklaan maun. Lanaan moussen nopeasti haarukalla suuhuni. Oikealla on jotain kahvileivän tyylistä. Päällä kermaista mönjää. Ja hei, aivan selvä tyrni pamahtaa makutajuntaan. Pilkkopimeään kabinettiin tuodaan tuikku. Se häikäisee aivan pirusti kahden tunnin pimeyden jälkeen. Valoa aletaan tuoda huoneeseen hiljalleen enemmän ja kaikki alkavat tutkia, kuinka sottaiseksi fiinin ravintolan pöytäliinan saivatkaan. Design-mekossa en kehota tätä illallista syömään. Lopussa annokset näytetään kuvina ja kerrotaan, mitä tuli syötyä. Toimisiko tämä yök-en-tykkää -tyyppien kohdalla parantavana voimana?

SOKKOSOKKOTREFFIT

Joku heittää loistavan idean ihan kunnollisista sokkotreffeistä. Miten hauska olisikin tutustua ihmiseen illallisen aikana, jutella mitä vain, keskustella mauista näkemättä kasvoja kertaakaan. Jos tyyppi ei miellytä, ei tarvita illan kestävää tekohymyäkään. Elämyslahjat, ottakaa ideasta koppi! Elämyslahjat oli siis organisaatio, joka tämän minulle tarjosi. Ihan ilmaiseksi, velvoitteetta. Ja tietenkin haluan kokemukseni kertoa, koska se vaikutti omaan suhtautumiseeni ruokaan ylipäätään. En ole lähellekään mikään supermaistaja. Makuaistiltani varmaankin keskitasoa. Yrittänyt erilaisilla kokemuksilla harjaantua. Tällainen vastaa aika montaa muuta. Ruoka oli taitentehtyä, yksinkertaista, mutta aina jotain Jarkko Mattilan johtaman keittiön kunnianhimoa väläyttävää. Illallisen hinta on 80 euroa, mikä on kalliimpi kuin tavallinen setti, mutta ruokakokemuksena tietenkin aivan eri luokkaa. On jännää, miten näkemisen estäminen avaa silmiä. Kuinka paljon valojen sulkeminen voikaan muuttaa syömistä?

Lisätietoa netissä: Elämyslahjat.fi ja Ravintola Tiiliholvi, Tampere

En toimi yhteistyössä Elämyslahjojen kanssa, mutta he tämän tarjosivat. Kiitos siitä. Oli elämys. 

 

Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.