Rikosoikeuden professori Matti Tolvasen mukaan syyttäjän voi olla vaikea osoittaa rikoksen tapahtuneen, sillä kadonneen ruumista ei ole löydetty. Syyttäjien on pystyttävä esittämään vankkaa näyttöä henkirikoksen vakaasta harkinnasta ja suunnitelmallisuudesta.
Varsinais-Suomen käräjäoikeus alkaa tänään käsitellä 27 vuoden takaista murhatapausta.
Turkulainen lakimies Ilpo Härmäläinen katosi elokuun 3. päivänä vuonna 1994. Viimeinen varma havainto hänestä tehtiin katoamispäivänä Turun keskustassa.
Katoamistapaus pysyi pitkään pimeänä. Härmäläinen julistettiin kuolleeksi omaisten pyynnöstä vuonna 2005.
Elokuussa käräjäoikeus vangitsi yllättäen Härmäläisen entisen liikekumppanin, nykyisin liki 68-vuotiaan entisen mainostoimistoyrittäjän. Miehelle on kertynyt vuosien saatossa muun muassa talousrikostaustaa. Hän kiistää murhan.
Lue myös: Tämä kaikki Ilpo Härmäläisen murhaajaksi epäillystä ex-yrittäjästä, 67, tiedetään – kauppasi mobiilisoittoääniä ja uhkaili alaistaan
"Uhrin vammoista ei voi sanoa mitään"
Rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta seuraa mielenkiinnolla, millaista näyttöä syyttäjällä on esittää oikeudelle. Koska ruumista ei ole löytynyt, riittävän näytön esittäminen syytteen tueksi voi osoittautua erittäin vaikeaksi. Poliisin etsinnät ruumiin löytymiseksi jatkuvat yhä.
– Kysymys on siitä, millä näytetään, että henkilö on kuollut niin, että toinen ihminen on kuoleman aiheuttanut. Myös rikosnimikkeen arviointi on aika vaikeata, jos ei ole uhria. Esimerkiksi murhan ja tapon väliseen rajanvetoon vaikuttaa se, millaista väkivaltaa uhriin on kohdistettu. Jos ei ole uhria olemassa, tai häntä ei ole löydetty, mahdollisesti uhrin vammoista ei voi sanoa yhtään mitään.
Murha on nimikkeenä ainut vaihtoehto, sillä jos teko katsottaisiin tapoksi, rikos olisi jo vanhentunut.
Suomessa on annettu muutamia tuomiota henkirikoksista, vaikkei ruumista ole löytynyt. Esimerkiksi kadonneen varusmiehen Milla Arosen tapauksessa entinen poikaystävä tuomittiin murhasta.
Lue myös: Näin Milla Arosen murha selvitettiin – MTV:n Rikospaikka sai haltuunsa ennennäkemättömät videot
Muistikuvat haalistuvat ja muuttuvat
Tolvasen mukaan syyttäjän on lisäksi erittäin hankala näyttää syytteenkuvausta tapahtuneeksi ilman, että jää järkevää epäilystä vaihtoehtoisesta tapahtumankulusta.
– Teknistä näyttöä ei varmaan enää saa. Sitä varmaan on jonkin verran olemassa jo entuudestaan. Henkilöiden muistikuvat 27 vuoden aikana muuttuvat ja haalistuvat. Erittäin vaikeaa kuitenkin tulee olemaan näytön arviointipuoli.
Tolvanen korostaa, ettei hänellä ole tietoa syyttäjän näytöstä, vaan asia selviää oikeudenkäynnin yhteydessä, kun syytteet tulevat julkisiksi.
Harvinainen tapaus
Vuosikymmeniä vanhat murhajutut päätyvät harvoin oikeuteen. Tapaukset, joissa syyllinen on löytynyt vuosikymmenten jälkeen, on laskettavissa yhden käden sormilla.
Espoossa yksinhuoltajaäidin vuonna 1987 murhannut mies tuomittiin tapauksesta elinkautiseen vankeuteen vuonna 2009. Vuonna 2013 hovioikeus tuomitsi Kangasalla tapahtuneesta Raija Juutilan taposta vankeuteen avomiehen.
Jos käräjäoikeus päätyisi toteamaan Härmäläisen murhasta syytetyn syylliseksi, kyseessä olisi Suomen rikoshistorian pisin aikaväli teon ja tuomion välillä.
Aiemmin syytteitä on päädytty myös hylkäämään. Viimeksi keväällä käräjäoikeus hylkäsi murhasyytteet vuonna 1987 tapahtuneessa Viking Sallyn murhajutussa. Myös vuonna 1960 tapahtuneessa Bodomin murhajutussa käräjäoikeus päätyi vapauttavaan tuomioon.
Tolvanen muistuttaa, että vuosikymmeniä vanhojen murhien setviminen tuomioistuimissa on hyvin harvinaista.
– Syy on se, että meillä henkirikokset kyetään yleensä selvittämään aika pian rikosten jälkeen.
Syytetylle vaaditaan elinkautista rangaistusta murhasta, joka rikoksena ei vanhene koskaan. Syytteiden käsittelylle on varattu Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa viisi päivää.