Vuodet sisäoppilaitoksessa rikkoivat nuoren Pepin itsetunnon – "Minä vihaan kaikkia, halveksin jokaikistä"

Olen saanut tarpeekseni kaikesta. Ihan kaikesta. Eikö kukaan halua käsittää sitä, etten minä kestä enää? Minä vihaan kaikkia, halveksin jokaikistä. Joka hetki puren hammasta, etten paljastaisi ajatuksiani. Raivo vain saattaa minut silloin tällöin tilaan, jossa puhun läpiä päähäni. Kukaan ei saa tietää, että inhoan heitä kaikesta sydämestäni. Mutta miksi?

Reinikaisen viidenkymmenen vuoden ajan prosessoimat tapahtumat ovat jalostuneet henkilökohtaisiin päiväkirjamerkintöihin perustuneeksi teokseksi. Reinikainen asui ja opiskeli Nunnalassa vuosina 1965–1969. Kokemus oli raskas.

– Oppilaat jaoteltiin naamakertoimen mukaan, Reinikainen kertoo.

– Siihen vaikuttivat muun muassa oppilaan kauneus ja tietyntyyppinen sosiaalisuus sekä perheen kuuluisuus ja varakkuus.

Reinikainen sanoo, että esikuva oli esimerkiksi Armi Kuusela, jonka opinahjo Nunnala oli.

Muuten: tämän kaiken hulinan keskellä meillä oli täällä tänään tai jo oikeastaan eilen, ”valtiovierailu”. Jumaloitu Armi, Armi Kuusela-­Hilario, vieraili koululla ja maisterit olivat sekoamispisteessä.

– Jos näitä ominaisuuksia ei ollut, oli niin sanotusti toisen luokan nunna. Itse koin, etten tullut kuulluksi ja nähdyksi omana itsenäni. En kokenut sopivani vaadittuun rooliin, mikä aiheutti paljon ahdistusta.

Tunnen, että minut on luokiteltu sarjaan "täysin toivottomat, vastahakoiset, epämiellyttävät, laiskat ja lahjattomat – ne, joita on ehdottomasti kuritettava ennen kuin heistä kehittyy yhteiskunnalle ja varsinkin tälle yhteisölle vaarallisia". Onko mitään mahdollisuuksia riistäytyä tästä osasta?

Perhe päätti puolesta

Reinikainen oli joutunut Nunnalaan vasten tahtoaan. Isä oli täyttänyt ja lähettänyt hakemuksen Reinikaisen ollessa kesätöissä Ruotsissa, vaikka tämä itse olisi tahtonut jatkaa entisessä koulussaan Pohjois-Karjalassa. Isänsä ja muiden sukulaistensa vaatimuksesta Reinikainen aloitti opinnot Nunnalassa.

– Jo alkuasetelma oli huono. Väkisin joutuminen sinne oli minulle melkein kuin kuolemantuomio.

Pienehköjä hermoromahduksia on jo sattunut. Synkeys lisääntyy päivä päivältä, eläminen käy inhottavammaksi joka hetki. Jo aamulla toivon, että ilta tulisi pian, että pääsisi nukkumaan ja illalla harmittelen, että yö on liian lyhyt. Kuljen mustissa vaatteissa ja silmiin koskee. Kaikki ärsyttää, kaikki tuntuu painavan harteita. 

Reinikaisen mukaan Nunnala ei pysynyt ajassa mukana. 1960-luvulla oppilaitoksen ulkopuolella puhe kouludemokratiasta oli lisääntynyt. Nunnalassa sen sijaan katsottiin ennemmin ajassa taaksepäin – sota-ajan jälkeisiin vuosiin, jolloin oppilaitoksella meni hyvin.

– Nunnalassa elettiin aikaa, jota ei enää ollut. Me oppilaat elimme määräävien opettajien kanssa eri todellisuudessa, Reinikainen tiivistää.

Yhtä ja toista on tapahtunut. Sen jälkeen, kun se eräs nunna oli vähällä onnistua itsemurha­aikeissaan unitablettien avulla, ovat sairaalassa vierailleet muutkin.

Hänen mukaansa aiemmin menestyksekäs oppilaitos ajautuikin 60-luvulla vähitellen rappioon.

Kirjoittaminen ja ystävät auttoivat

Reinikaisella oli Nunnala-vuosina kaksi tärkeää henkireikää. Ensimmäinen niistä oli kirjoittaminen. Reinikainen piti päiväkirjaa, joka kuunteli myös kaikki ahdistavimmat ajatukset.

Mitähän varten minäkin tätä kirjoitan, kun ei aihetta kerran ole? Ei muuta kuin koulua, koulua ja koulua. Elämä on tätä tavanomaista raahautumista päivästä toiseen. Silloin tällöin tulee mieleen jokin kirpaiseva ajatus, mutta sitäkään ei enää jaksa eikä edes osaa laittaa paperille. Välinpitämättömyys on totaalista. Ei ole voimia edes unelmoida.

Toinen oli oma ystäväporukka.

– Ei meistä kukaan olisi selvinnyt ilman sitä. Minä olisin ainakin tullut ihan raivohulluksi. Me puhuimme joka päivä asiat halki.

Vasta vähän aikaa sitten Reinikainen teki tärkeän havainnon:

– Tajusin, mitkä olivat ne kantavat voimat Nunnalassa. Ja ne ovat itse asiassa samat voimat, jotka ovat kantaneet minua läpi elämän.

Yksin ja koko maailma edessä

Reinikainen vietti Nunnalassa ratkaisevat nuoruusvuotensa. Elämä sisäoppilaitoksessa jätti häneen syvän jäljen.

– Nunnala vaikutti identiteettini ja siihen liittyen myös itsetuntooni. Perhesyistä se oli hutera jo valmiiksi, ja kun tulin sieltä ulos, olin suurin piirtein atomimurskana. En tiennyt, mitä yhteiskunnassa pitäisi tehdä tai mihin minun pitäisi mennä. Ei meitä oltu valmennettu siihen.

Päivä on ihana. Aurinko paistaa. Kevät on tullut, hetkeksi. Mutta niin kuin 20 vuotta sitten, itku ei ole kaukana. Ei kaukana, se on kurkussa, mutta pysyy siellä. Sen olen oppinut, jollen mitään muuta. Nuoruus on mennyt, se niin kutsuttu herkin nuoruus, joka tapauksessa. Ja lopullisesti.

Reinikainen kertoo olleensa tilanteessa aivan yksin, koska perheen kaltaiset tukipilarit puuttuivat elämästä.

Ja lorun lopuksi: mikä seuraus on minun tapauksessani kahden yksinäisen ja toisilleen vieraaksi muuttuneen ihmisen – siis isäni ja äitini – yhtymisestä? Kolmas yksinäinen. Tämän sorttinen yksinäisyys kuin minulla on, ei voi olla muuta kuin periytyvää. Outouden ja ulkopuolisuuden tunne on ollut minussa niin kauan kuin jaksan muistaa.

– Nunnala ei kuitenkaan saanut kitkettyä sisuani pois, hän sanoo.

Sittemmin Reinikainen on kirjoittanut useita kirjoja ja työskennellyt psykoterapeuttina. Omat vaikeat kokemukset ovat kääntyneet vahvuuksiksi, jotka mahdollistavat myös muiden auttamisen.

– Ehkä meistä jotkut menevät parhaiten vastatuuleen.