Viivi, 23, kertoo valmentajan kommenteista alkaneesta tuhon kierteestä: "Siinä kohtaa kaikki romahti"

Kun Viivi oksentaa, hänen ruokatorveaan polttelee ja kirvelee. Oksentamisen jälkeen kasvot näyttävät turvonneilta ja vatsaan sattuu. Välillä silmät tuntuvat sumeilta ja verestävät, kun niistä katkeaa pieniä verisuonia. Näistä huolimatta Viivi tuntee pakonomaista tarvetta oksentaa useamman kerran päivässä.

Bulimia eli ahmimishäiriö rajoittaa Viivin, 23,  elämää kaikilla osa-alueilla. Viivi saattaa esimerkiksi luvata lähteä ystävän kanssa kahville tai suunnitella kaveriporukan pikkujouluja. Kun lähdön hetki koittaa, hän jääkin usein kotiin.

Ihmisten näkeminen on hänelle vaikeaa monesta syystä. Kasvojen turvotus ja epämääräinen olo oksentamisen jälkeen lisäävät sosiaalista epävarmuutta. Toisaalta syömisen jälkeinen epäonnistumisen tunne voi lamaannuttaa niin, että tuntuu helpommalta vain linnottautua kotiin. Syömisen, oksentamisen ja syyllisyyden aiheuttama kierre vie voimavarat kaikelta muulta.

Mitään menoa ei voi lyödä lukkoon etukäteen, koska ikinä ei tiedä, milloin sairaus lamaannuttaa toimintakyvyn täysin. Kuilu "syömishäiriökuplan" ja ulkopuolisen maailman välillä on niin suuri, että todellisuuden ja "normaalien" ihmisten kohtaaminen tuntuu usein hyvin ahdistavalta.

Viivi esiintyy artikkelissa nimimerkillä aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

Valmentajat laittoivat viinirypäleet kiellettyjen ruokien listalle

Kaikki alkoi siitä, kun Viivi aloitti noin neljävuotiaana joukkuevoimistelun. Joukkuevoimistelu on suomalaisesta naisvoimistelusta kehittynyt esteettinen, erilaisia liikeratoja ja musiikkia yhdistelevä taitolaji, johon kuuluu olennaisesti kilpaileminen.

Vuonna 2017 Ilta-Sanomat toi esiin lajin parissa syömishäiriöon sairastuneiden kokemuksia. Viivi kertoo, että ennen kuin epäkohdat tulivat julkisuudessa esille, myös hänen joukkueensa valmentajat valvoivat tarkasti, mitä voimistelijat söivät ja miten he viettivät vapaa-aikansa. 

– Piti laittaa kuvia, mitä oli syönyt. Kiellettyjä ruokia olivat esimerkiksi viinirypäleet ja banaani, koska niissä oli valmentajan mielestä liikaa hedelmäsokeria. Kehonkoostumusmittauksissa saatettiin sanoa, minkä verran pitäisi laihtua, Viivi kertoo.

– Muistan, että ensimmäisen kerran aloitin joukkuekavereideni kanssa dieetin 13 -vuotiaana. Sen jälkeen yksi parhaista ystävistäni joutui sairaalaan syömishäiriön takia. Se pelästytti meidät, ja dieetit loppuivat sen jälkeen kaikilta.

Vuoden 2017 jälkeen valmentajat eivät enää suoraan kehottaneet laihtumaan. He kannustivat syömään kunnolla ja terveellisesti, mutta samalla he viestivät, että ruoan pitäisi olla mahdollisimman puhdasta ja rasvaprosentin pysyä alhaalla.

Kun nelivuotiaina joukkuevoimistelun aloittaneet nuoret tytöt tulivat murrosikään, luonnollinen rasvaprosentin nousu ja naisellisten piirteiden kehittyminen aiheuttivat valmentajien näkökulmasta ongelmia.

– Tiedän joukkueita, joilta teipattiin rinnat jesarilla ennen kisoja, Viivi kertoo.

– Siirryin itse 16-vuotiaana naistensarjaan. Silloin tuli olo, että olisin parempi voimistelija laihempana, joten aloitin diettaamisen uudelleen yksin.

Valmentaja oli auktoriteetti ja Viivi luotti hänen sanaansa. Kaikkea ei edes tarvinnut sanoa suoraan, vaan jo vihjailu siitä, että voimistelijan tulisi näyttää tietynlaiselta, riitti vahvistamaan hänen vääristynyttä keho- ja ruokasuhdetta. 

– Ajatus siitä, että olen liian iso, tuli ulkopuolelta. Se aiheutti häpeää, ja pyrin piilottamaan omaa kehoa.

Ensimmäisella kerralla oksentaminen säikäytti

Viivi muistaa päivän, kun hän oksensi ensimmäisen kerran. Tuota päivää oli edeltänyt pitkään jatkunut syömättömyys ja pakonomainen liikunta. Hän söi usein vain ennen voimistelutreenejä, jotta jaksaisi treeneissä.

– Tuona päivänä olin todella väsynyt ja poikki, kun tulin treeneistä kotiin. Söin kotona kaiken, minkä löysin. Sitten tuli huono olo ja huono omatunto. Halusin jollain tavalla kompensoida "epäonnistumiseni", joten oksensin. Siinä kohtaa kaikki jotenkin romahti.

Oksentamisesta tuli sekä fyysisesti että henkisesti huono olo jälkeenpäin. Syömisestä seurannut huono omatunto helpottui vain hetkellisesti. Samalla Viivi säikähti sitä, mitä oli juuri tehnyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että voisi oksentaa omatoimisesti ja tahallaan. Häpeä iski voimakkaana.

Muutaman kuukauden päästä hän päätyi taas oksentamaan. Pitkään jatkunut syömättömyys oli näännyttänyt kehoa niin, että ravinnonpuute purkaantui ahmimiskohtauksina.

– Jos söin vaikka yhden leivän, koin jo epäonnistuneeni. Siitä seurasi sellainen olo, että kun kerran jo epäonnistuin, ei ole väliä, vaikka söisin sata leipää lisää, kun olin joka tapauksessa jo "epäonnistunut".

– Ehkä itselle se oli silloin muiden miellyttämistä. Pelotti, että jos en oksenna, lihon, enkä enää kelpaa muille. En ajatellut oksentavani itseni takia vaan muiden.

Artikkeli jatkuu videon jälkeen.

9:09
Viiden jälkeen 3.11.2021: Syömishäiriöt on kasvussa – SYLI ry:n vapaaehtoinen Erika Tikander kertoo pitkästä matkastaan toipumiseen

Pian ahmimisesta ja oksentelusta tuli viikoittaista. Ensimmäisinä kertoina oksentamisen jälkeen tulleet järkytyksen ja häpeän tunteet lievenivät ja lopulta haihtuivat. Oksentamisesta tuli koko ajan normaalimpaa. Välillä ruokiin kuluva suuri rahamäärä huoletti, mutta hän ei saanut enää kierrettä loppumaan.

Viivi alkoi tottua piilotteluun sekä häpeän ja hetkellisen helpotuksen vuorotteluun. Kaikki alkoi niin pikkuhiljaa, ettei hän ymmärtänyt edes pysähtyä ajattelemaan omaa toimintaansa. Kukaan ei tiennyt hänen elämästään kulissien takana yhtään mitään.

Oksentamisesta tuli suunnitelmallista toimintaa osana arkea

Viikoittaista oksentamista jatkui noin kaksi vuotta ennen kuin siitä alkoi tulla päivittäistä. Se tapahtui vuonna 2019, kun Viivi lopetti joukkuevoimistelun.

– Treenimäärä tietenkin väheni, joten yritin kompensoida painon nousua ja kropan muutoksia oksentamalla. Olin pitkään elänyt voimistelukuplassa, jossa kehoihanne on epärealistinen. Oli tosi vaikea hyväksyä sitä, että keho muuttuisi naisellisemmaksi, hän kertoo.

Jos ennen oksentaminen oli ollut kohtauksenomaista, nyt siitä oli tullut suunnitelmallinen osa Viivin arkea. Hän oppi kuin huomaamattaan tavat, joilla oksentelua voi piilotella. Hän pystyi oksentamaan missä vain, koulussa, kotona, töissä tai ravintolassa.

– Töiden jälkeen menen kauppaan, tulen kotiin ja oksennan. Katson ehkä hetken jotakin sarjaa, syön ja oksennan taas. En ajattele sitä oikeastaan sen enempää. Jos on jokin meno, aikataulutan sen siten, että ehdin oksentaa, Viivi kertoo arjestaan.

Viivi naurahtaa haastattelun aikana useaan kertaan. Välillä hän tokaisee, että "tämä kuulostaa ihan sairaalta ääneen sanottuna". Hän lisää perään, että sitähän tämä onkin. Kamala sairaus, oman mielen kehittämä vankila ja noidankehä, josta ei tunnu olevan ulospääsyä.

Viivin mielestä ahmimishäiriö ei kuvaa sanana bulimiaa hänen kohdallaan. Nykyään hän syö usein ihan tavallisen kokoisia annoksia tavallista ruokaa ja oksentaa ne silti. Ahmimista tapahtuu harvemmin. 

– Normaalisti, jos ihminen syö, hän jollain tavalla tiedostaa sen. Minä en syö tietoisesti tai saa siitä mitään nautintoa juuri koskaan. Siinä on jollain tavalla aivosumussa, kun tietää, että kohta oksentaa. Sen vain tekee, eikä mieti.

Hänen on vaikea kuvailla tunnetta, jonka oksentaminen tuo. 

– Ehkä se on sellainen tyhjä, turtunut olo. Ja huono olo. Se sumentaa ajatukset, kun ei ole edes energiaa ajatella. En ole oikeastaan miettinyt tätä aikaisemmin, hän sanoo.

Hän kertoo, että oksentaminen tapahtuu usein jo automaattisesti, sillä elimistö on niin tottunut siihen. Joskus myös silloin, kun hänellä ei ole ollut edes tarkoitus oksentaa. Hän kertoo saavansa oksentamisen hetkellä jotakin samankaltaista mielihyvää, kuin tupakoijat saa polttaessaan savukkeen. Se koukuttaa.

Paranemisessa pelottaa elämättömän nuoruuden kohtaaminen

Viivi on tietyllä tapaa hyvin tavanomainen nuori nainen, jolla on kavereita, opiskelijahaalarit ja taiteella sisustettu yksiö nuorten suosimalla asuinalueella. Tavanomaisuuden alla on kuitenkin tuhoisa sairaus. Sairaus on aiheuttanut muun muassa kuukautisten loppumisen, sydämen rytmihäiriöitä, verenpainetaudin ja hammaseroosiota vasta 23-vuotiaalle Viiville. Silti hän käy töissä ja opiskelee.

– Silloin jaksaa, kun on pakko jaksaa. Työpäivän jälkeen en usein jaksa enää yhtään mitään. Edes niitä vähän parempia päiviä ei oikeastaan ole.

Viivin on hankala puhua aiheesta kenellekään. Muiden tunnereaktioita on vaikea ottaa vastaan, sillä hän ei itse koe tuntevansa juuri mitään tai ei ainakaan tunnista omia tunteitaan. Kaikki on tasaista ja elämä kulkee sumussa. Ei vihaa, surua, iloa, ikävää, suuttumusta tai tyytyväisyyden tunnetta, ei oikeastaan yhtään mitään. Vain syvälle juurtunut häpeä ja turtuneisuus.

– Itken hyvin harvoin. Ei mitään toivoakaan, että voisin tehdä isompia päätöksiä elämässä tai suunnitella sitä eteenpäin. En haaveile mistään. Tulevaisuus on asia, jota en näe. Tuntuu siltä, että tulen elämään tällä samalla tavalla niin kauan kuin elän.

Pelkoa Viivi kuitenkin ajoittain tuntee.

Hänen samanikäisen tuttavansa hampaat vaurioituivat niin pahasti bulimian seurauksena, että ne poistettiin, ja tilalle tuli tekohampaat. Sitä Viivi pelkää. Hän pelkää, mitä kaikkea tuhoa sairaus on jo tehnyt ja tulisi tekemään hänen keholleen ja elimistölleen.

Hänen on vaikea kuvitella, että olisi oksentamiskierteessä vielä esimerkiksi kymmenen vuoden päästä. Oksentaminen on arjessa lopulta vain se "yksi kerta", eikä siinä osaa hahmottaa vaikutuksia, joita ne kerrat pidemmän päälle aiheuttavat. Hän vertaakin bulimiaa päihderiippuvuuteen.

Myös parantuminen ja sairauden aiheuttamien tuhojen kohtaaminen pelottaa.

– Olen jäänyt niin paljon paitsi ikäluokkani asioista ja kokemusta, että pelottaa kohdata se todellisuus. Pelottaa kohdata elämä, tunteet ja ihan kaikki syömishäiriön ulkopuolella oleva. Syömishäiriö luo oman pienen maailman ja kuplan, jonka kautta pystyn sivuuttamaan omia tunteita ja mennä pakoon kaikkea. En näe sen ulkopuolelle.

– Haluaisin parantua, en jaksa tätä. Mutta toisaalta se tuntuu niin kaukaiselta, vieraalta ja mahdottomalta ajatukselta, että pystyisin elämään ilman syömishäiriötä. Sitä on kestänyt niin kauan, että siitä on tullut osa minua. Se on kaikessa kauheudessaan tuttu ja turvallinen.

Hän kokee, että on helpompaa olla ikään kuin jatkuvassa selviytymistilassa sairauden sisällä, kuin kohdata todellisuus. On helpompi toistaa totuttuja toimintamalleja, paeta omia tunteitaan oksentamiseen ja turtumukseen, kuin pysähtyä ja "tajuta kaikki".

Aikainen apu olisi voinut auttaa

Ainoa kerta, jolloin joku aikuinen puuttui syömisäiriöoireiluun Viivin ollessa vielä alaikäinen, oli yhdeksännellä luokalla. Tuolloin toinen hänen valmentajistaan huomasi Viivin laihtuneisuuden ja soitti hänen äidilleen. Sen seurauksena Viivi kävi kerran koulun kuraattorilla.

Kuraattorin sanoma kuitenkin oli, että Viivi käyttäytyi niin, koska oli teini, ja että se kuuluu murrosikään. Sen jälkeen kukaan ei ollut enää huolissaan, koska Viivin paino ei enää pudonnut vaan pysyi samana. 

– Jos silloin olisi puututtu jämäkämmin, en ehkä olisi nyt tässä tilanteessa. Silloin oireilu oli vielä suhteellisen lievää ja sen pahenemista olisi voitu ehkäistä. Toisaalta en ollut kauhean vastaanottavainen, Viivi sanoo.

Tällä hetkellä Viivi käy syömishäiriöpoliklinikalla, mutta ei koe, että siitä olisi ollut varsinaista hyötyä.

– Tosin olen ollut siellä vasta vuoden verran, ehkä se myöhemmin auttaa. Olen ollut myös psykiatrian polilla ja minulle on tarjottu kaikki mahdolliset nettiterapiat. 

Bulimian lisäksi Viivi oireilee myös itsetuhoisuudella kuten viiltelyllä. Hän kuvailee, että itsetuhoiset ajatukset tuovat tietyllä tavalla toivoa, kun kaikesta pahasta on edes kuvitteellinen pakotie.

– En oikeastaan haaveile edes kuolemasta vaan pikemminkin siitä, että pääsisin pakoon tätä paskaa. Joku on sanonut, että itsemurha on masennuksen viimeinen oire. Minusta se totta.

Bulimiasta voi parantua

Bulimia on monimutkainen kehon ja mielen sairaus, joka lisää kuoleman riskiä.

Sairaudelle on ominaista kierre, jossa aliravitsemus ja henkinen kuormitus johtaa ahmimiseen ja oksentamiseen. Häiriön jatkuessa ahmimista ei aina tapahdu, mutta syödyn ravinnon oksentamisesta on tullu jo totuttu tomintamalli. Kierrettä on vaikea katkaista, ja usein siihen tarvitaan ammattiapua.

Syömishäiröön liittyy tavallisesti vahva pelko painonnoususta, mikä voi vaikeuttaa paranemista. Toipuminen lähtee laihduttamisen ja itsensä nälkiinnyttämisen lopettamisesta. Syömishäiriöoireilu ja paranemisprosessi ovat kuitenkin yksilöllisiä. 

Bulimia on yksi yleisimmistä syömishäiriöstä. Bulimiaa tai sille tyypillistä oireilua sairastavien määrää on kuitenkin vaikea luotettavasti arvioida, sillä vain pieni osa bulimiaa sairastavista hakeutuu hoitoon. Bulimiasta voi parantua, kuten kaikista muistakin syömishäiriöistä. 

Jos epäilet sairastavasi bulimiaa tai muuta syömishäiriötä, löydät apua esimerkiksi Syömishäiriöliiton tukipuhelimesta, jonka numero on 02 251 9207. 

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja