Urheilun kansainväliset siirtokorvaukset kieltänyttä niin kutsuttua Bosman-sääntöä kierrettiin jääkiekon SM-liigassa vuosien ajan, kertoo toimittaja Harri Pirisen tänään ilmestyvä kirja.
Belgialaisen jalkapalloilijan Jean-Marc Bosmanin mukaan nimetty sääntö tuli Euroopan unionissa voimaan joulukuussa 1995. Se antoi eri lajien pelaajille mahdollisuuden siirtyä sopimuksensa päättymisen jälkeen vapaasti seurasta toiseen ilman siirtokorvauksia.
Harri Pirisen tänään julkaistussa kirjassa Amatööreistä ammattilaisiksi – Suomalaisen jääkiekkoilijan pitkä matka järvien jäiltä maailmanmestariksi (Teos) käydään perusteellisesti läpi Suomi-kiekon villit vuodet, jolloin täysammattilaissarjaksi kasvaneessa SM-liigassa liikuttiin talouden ja kilpailulainsäädännön osalta vähintään harmaalla alueella.
Siirtokorvaukset olivat olleet SM-liigaseuroille tuottoisaa bisnestä, joten Suomessa kiekkopomot tulkitsivat mielellään, että Bosman-sääntö koski vain kansainvälisiä seurasiirtoja maasta toiseen.
LUE MYÖS: Kommentti: Radikaali ehdotus SM-liigan tulevaisuudesta tietäisi varmaa perikatoa –
Pirinen huomauttaa, että jopa puolen miljoonan markan siirtokorvauksista kiinni pitämällä SM-liiga aiheutti samalla melkoisen kotimaisten pelaajien vuodon ulkomaille.
– Ei siis mikään ihme, että vuonna 1996 Suomesta siirtyi Ruotsiin kymmeniä pelaajia, ja suunnilleen samanlainen saalis ui Pohjanlahtea toiseen suuntaan, kirjassa todetaan.
Esimerkiksi Rauman Lukossa pelasi kaudella 1996–97 viisi ruotsalaista, kun koko seuran historiassa oli siihen asti nähty vain yksi ruotsalaiskiekkoilija.
EU-komissio tulkitsi marraskuussa 1996 kansalliset siirtokorvaukset kilpailulainsäädännön vastaisiksi. SM-liigassa niistä ei luovuttu vielä tämän jälkeenkään. Liigan hallitus päätyi alkuvuodesta 1997 vain puolittamaan siirtokorvausten maksimisumman.
LUE MYÖS: Rajuja tietoja SM-liigasta: Usean seuran jatko vaakalaudalla
Järjestelyä SM-liiga ja Suomen jääkiekkoliitto perustelivat seurojen välisten tuloerojen tasoittamisella, minkä asiantuntijat tyrmäsivät jo tuohon aikaan.
– Liigaseurat – taas ne muutamat äijät – tekivät keskenään myös ”herrasmiessopimuksen”, jolla joukkueen ulkomaalaispelaajien määrä rajoitettiin viiteen pelaajaan per ottelu. Viimeistään tässä vaiheessa saattoi todeta: se niistä laeista ja (EU:n) määräyksistä. SM-liiga teki, kuten oli aina tehnyt – ihan niin kuin itse halusi, Pirinen kirjoittaa.
Laittomuuksia 2000-luvulle asti
Laittomuudet pelaajasiirroissa jatkuivat kirjan mukaan SM-liigassa ainakin 2000-luvun alkuun asti, vaikka esimerkiksi jalkapallossa ja koripallossa oli jo aiemmin taivuttu EU:n määräyksiin. Myös ulkomaalaispelaajien määrän rajoittaminen liigaseurojen välisellä hiljaisella sopimuksella oli lainvastaista.
– Se oli maallikollekin selvää, että sisäiset siirtokorvaukset vääristivät kilpailua työmarkkinoilla, kun EU-maasta toiseen sai liikkua ilman siirtokorvausta. Suomalaiset pelaajat joutuivat ulkomaalaisia heikompaan asemaan Suomen työmarkkinoilla.
SM-liigan toimitusjohtajana 1989–2006 toiminut Urpo Helkovaara puolustaa edelleen tehtyjä valintoja kirjaa varten antamassaan haastattelussa.
– Kokonaisuuden kannalta tärkeintä oli, että sarja pyöri, Helkovaara toteaa.
– Se oli sitä aikaa. Ylimenokausi, joka piti lusia. Ymmärrän kyllä tämän vastakkainasettelun. Jälkeenpäin sanoisin, että aika pienin vaurioin selvittiin: sekä pelaajat että koko toimiala.
Lainaukset ovat Harri Pirisen maanantaina julkaistusta kirjasta Amatööreistä ammattilaisiksi – Suomalaisen jääkiekkoilijan pitkä matka järvien jäiltä maailmanmestariksi (Teos).