Carl Gustaf Mannerheim oli analyyttisesti ja geopoliittisesti ajatteleva upseeri, jolla oli kyky tarkastella asioita osana laajempaa eurooppalaista kokonaisuutta, sanoo historian professori Henrik Meinander Helsingin yliopistosta. Henrik Meinanderilta on juuri ilmestynyt kirja Gustaf Mannerheim (Otava).
– Mannerheimin turvallisuuspoliittisen ajattelun ytimen muodosti Venäjän suhde Eurooppaan, hän huomauttaa.
Tämä ydin säilyi Mannerheimin turvallisuuspoliittisessa ajattelussa koko elämän.
Mannerheimin ajattelua muovasivat 30 palvelusvuotta Venäjän keisarikunnassa, ratsastus Aasian halki, osallistuminen Venäjän-Japanin sotaan sekä matkustelu Keski- ja Länsi-Euroopassa.
Mannerheim ymmärsi, että suurvalloilla on aina oma agendansa, jossa ei ole kovin suurta merkitystä moraalilla, oikeudella tai rauhansopimuksilla.
– Enemmän oli kyse siitä, että suurvallat pyrkivät laajentamaan turvavyöhykkeitä, Meinander sanoo.
Mannerheim näki J.K. Paasikiven tavoin kaiken perustuvan siihen, mikä voima on vahvin Itämeren alueella. Sen kanssa piti liittoutua. Molemmat myös katsoivat, että Suomen itsenäisyys riippuu suurvalloista.
Jääkärit ja "ryssänupseerit"
Katsojaäänestyksessä 2004 Mannerheim valittiin kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi. Mutta aina häntä ei ole kunnioitettu.
– Hän oli koko kansan palvoma oikeastaan vain lyhyen hetken eli talvisodan pahimpina hetkinä, välirauhan aikana ja jatkosodan aikana. Näiden jälkeen alkoi palvonnan hajoamisprosessi. Kun hänen ratsastajapatsaansa paljastettiin Helsingissä 1960, arvioisin, että vähintään neljäsosa väestöstä, kansandemokraatit ja kommunistit, ei nähnyt häntä myönteisenä hahmona, Meinander sanoo.
Mutta ei Mannerheim ollut aina porvaristonkaan palvoma. Esimerkiksi 1919 tasavaltalaiset pettyivät häneen.
– Mannerheim oli vanhaa yläluokkaa, ruotsinkielinen ja "ryssänupseeri". Häntä ei nähty silloin kokoavana henkilönä.
Myös monet vanhat aktivistit ja jääkärit suhtautuivat Mannerheimiin epäluuloisesti vielä pitkään voittoisan sisällissodan jälkeen. Mannerheimin epäiltiin osallistuneen sotaan suomalaisia punakaartilaisia vastaan, koska hänen päätavoitteensa oli palauttaa Venäjän imperiumi.
Vastavallankumouksellinen Mannerheim
Julkisuudessa Mannerheim vaikeni vuonna 1917 tapahtuneen Suomeen tulonsa syistä ja toiminnastaan itsenäistymisen alkuvaiheissa.
– Jääkärit ja "ryssänupseerit" eivät halunneet jälkeenpäin julkisuudessa käsitellä, miten eri tavalla he olivat nähneet tilanteen 1917 ja 1918. Minun tulkintani on, että Mannerheim oli niin sanottuja vastavallankumouksellisia, jotka eivät vakavissaan voineet uskoa Suomen kykenevän voivan pysyvästi jäädä itsenäiseksi. Maalla ei ollut omaa armeijaa ja Suomi sijaitsi lähellä Pietaria, Meinander toteaa.
Vuosina 1918–1919 Mannerheimin päätavoitteena oli Meinanderin mukaan palauttaa Venäjälle vanha hallinto.
Mannerheim erosi Venäjän armeijasta syyskuussa 1917. Monet ovat tulkinneet tämän niin, että Mannerheim olisi näin asettunut täysipainoisesti itsenäisen Suomen puolelle. Meinander kuitenkin pitää todennäköisempänä, että Mannerheim erosi armeijasta mobilisoidakseen Suomeen porvarillista armeijaa, joka voisi liittyä Venäjälle koottavaan vastavallankumoukselliseen rintamaan, kunhan vallankumous kotimaassa oli kukistettu.