Transpoika Orion Parkkinen otti yhden elämänsä suurimmista askelista teatterin lavalla, kun hän tuli ulos kaapista yleisön edessä.
Mikkelin Vanhaan sotilaskotiin rakennetussa katsomossa on täysin hiljaista. Työväen Näyttämöpäivien katsojat tuijottavat mustilla verhoilla vuorattua pimeää lavaa ja kuuntelevat.
Käynnissä on Poikateatterin Pelkompleksi-esitys ja Orion Parkkisen monologi, joka kuullaan tallenteena.
Mikä siinä on, että nytkin katsomossa on ihmisiä, jotka nyrpistävät nenäänsä tai katsoo pois? Mikä siinä on, että tästä puhuminen on tabu ja monen mielestä mä en ole oikeasti poika?
Mä oon onnellinen. Ensimmäistä kertaa elämässä mä en vedä roolia. Ja silti mä joudun pelkäämään joka ikinen kerta, kun mä kävelen ovesta ulos.
Monologin loputtua katsojat taputtavat. Teksti on koskettava ja ajatuksia herättävä. Kuka saa tai voi olla poika? Miten se määritellään?
"Tyttöys on jotain sellaista, mitä en ole"
19-vuotias Orion syntyi tytön vartaloon, mutta on tuntenut itsensä pojaksi lähes koko ikänsä. Hän kuitenkin piti haaveensa poikana elämisestä visusti piilossa, myös itseltään.
17-vuotiaana Mikkelin Tyttöteatterin harjoituksissa hän vihdoin myönsi asian itselleen, kun ohjaaja pyysi ryhmäläisiä kertomaan ajatuksia siitä, mitä on olla tyttö.
– Silloin tajusin, että se ei ole mä. Tyttöys on jotain sellaista, mitä en ole.
