Toimittajan kommentti: Sairaan hyvä hoitaja – olin teho-osastolla töissä, kunnes minulle riitti ja irtisanouduin

Reilu vuosi sitten minulle riitti. Oli maanantai, kun astelin osastonhoitajan huoneeseen ja irtisanoin itseni tehohoitajan työstä, kirjoittaa nykyinen MTV Uutisten toimittaja Jonna Hellgren.

”En ikinä pystyisi tekemään tuota työtä, mitä sinä teet”. Tämä oli yleisin lause, jonka kuulin, kun kerroin olevani tehohoitaja.

Kommenteista huolimatta moni tuntuu haluavan alalle, sillä viime vuonna valmistui miltei 3 400 uutta sairaanhoitajaa (AMK). Lähihoitajan ammattiin valmistuu vuosittain yli tuplasti tuon verran.

Kuitenkin olemme nyt tilanteessa, jossa hoitajaopintojen hakijamäärät laskevat tuhansilla ja yhä useampi hoitaja vaikuttaisi uudelleenkouluttautuvan tai vaihtavan alaa. Niin myös minä.  

Sairaanhoitajaliitto tekee kahden vuoden välein kyselytutkimuksen, jonka tarkoituksena on kartoittaa henkilöstön hyvinvointia ja alan vetovoimaisuutta. Tulokset ovat huolestuttavia. Uusin kyselytutkimus julkaistaan tammikuussa 2021. Sairaanhoitajaliiton MTV:lle antamien etukäteistietojen mukaan sairaanhoitajat eivät voi työolobarometrin 2020 tulosten valossa kovin hyvin.

Tulokset ovat siis huononemaan päin, vaikka hoitajia on pyydetty vastaamaan kyselyyn normaaliolojen mukaan, koronasta välittämättä. 

– Sairaanhoitajat ovat tyytymättömiä työoloihinsa, sanoo Sairaanhoitajaliiton kehittämispäällikkö Liisa Karhe.  

Paljon vaaditaan, vähän annetaan 

Mistä tämä sitten johtuu? Mielestäni vastaus on hyvin yksinkertainen, mutta silti niin toivottoman monimutkainen. Hoitajilta vaaditaan loputonta venymistä, ylitöiden tekoa, jatkuvaa kouluttautumista, erityisosaamista, opiskelijavastaavana toimimista, uusien työntekijöiden perehdyttämistä ja vastuualueiden hoitamista. Huomasinko jo sanoa, että mikään näistä ei tee hoitajan tilipussista yhtään sen muhkeampaa, paitsi tietysti ylityöt. 

Hoitajia on myös yksinkertaisesti liian vähän, riippumatta siitä, miten hienolta poliitikot saavat pelinsä desimaaleilla henkilöstömäärästä näyttämään. Joskus saattaa olla jopa sellainen tilanne, että työntekijöitä kyllä olisi, mutta heitä ei saa palkata, saati sitten vakinaistaa. 

Itse nostin kytkintä viime vuoden syyskuussa. Siis jo ennen kuin korona vaikeutti työoloja entisestään. Kun ajattelin, että hoitajan työtä pitäisi jaksaa vielä ainakin 35 vuotta, meinasi henki salpaantua.  

Hoitajan työ on fyysisesti ja henkisesti hyvin kuormittavaa. Itse voin puhua julkisen puolen teho-osastolla työskentelystä. Se on paikka, johon kukaan ei haluaisi itsensä taikka omaisensa joutuvan, koska aina on kyse elämästä ja kuolemasta. Kuolema on läsnä valitettavan usein. Ennen kaikkea yllättävä kuolema, johon ihmisen on mahdotonta ennalta varautua. Kuka haluaisi todistaa tällaista ”hupia” reilun 15 euron tuntipalkalla? 

Töissä käydään rahan takia, ei kutsumuksen 

Ihmiset ovat varmaan lopen kyllästyneitä kuulemaan hoitajien vaatimattomasta palkkauksesta, mutta asiaa ei voi sivuuttaa, koska se on alan yksi suurimmista ongelmista. Miten motivoivana kukaan pitää seuraavanlaista palkkakehitystä: Viiden vuoden kokemuslisä on noin 78 euroa ja kymmenen vuoden noin 220 euroa kuukaudessa. Tämän jälkeen palkkasi ei nouse, vaikka suoriutuisit työvuorostasi käsillä seisten. 15 vuoden työssäolon jälkeen saat 38 lomapäivää. Siinä sitä sitten ollaan, työelämän huipulla!  

Ai niin, melkein unohdin. Jos olet syntynyt onnellisten tähtien alla, saatat saada henkilökohtaista lisää. Hyvällä tuurilla se saattaa olla jopa 100 euroa. 

Palkka on siis sen verran pieni, itselläni se oli 2555 euroa kuukaudessa, että se pakottaa monen jo entuudestaan väsyneen hoitajan tekemään ylitöitä. Olematon palkkaus ajaa tekemään mahdollisimman paljon yövuoroja, pyhiä ja viikonloppuja suurempien lisien toivossa. Ja tämä aika on pois omalta perheeltä ja itseltä.  

Jokainen voisi miettiä tulevana jouluna, miltä tuntuisi olla pois kotoa, kun omat lapset avaavat joulupaketteja ja käyvät joulupöytään. Tai miltä tuntuu, kun uutenavuotena saat puolisolta puhelimeesi kuvan, jossa muu perhe on katsomassa yhdessä ilotulituksia. Puhelimella, jota salaa saatat vilkaista, koska sääntöjen mukaan sen tulisi olla laukkukaapissa. 

Kuljin zombina viisi vuotta 

Kolmivuorotyötä tekevät ihmiset tietävät myös sen, miten kuluttavaa ja epäterveellistä epäsäännöllinen työrytmi on. Tai ainakin luulevat tietävänsä.

Itsekin yllätyin täysin, miten paljon paremmin aloin voida, kun sain nukkua yöt ja valvoa päivät. Rytmihäiriöt, migreeni ja vatsavaivat jäivät teho-osastolle. Puhumattakaan siitä energisyydestä, jonka sain takaisin. Olen miltei vihainen itselleni, millaisena zombina annoin itseni kulkea lähes viisi vuotta.  

Kuin sinetöidäkseen oikean ratkaisuni saapui korona. Keväällä, kun epidemia oli pahimmillaan, menin mukaan ”eturintamaan” teho-osastolle ja opiskeluiden ohessa tein keikkaa entisessä työpaikassani. Olin jopa innoissani, kun pääsin työskentelemään jälleen näiden raudanlujien ammattilaisten kanssa. 

Samalla kuitenkin mieleni valtasi uudenlainen huoli. Ystävien kasvoilla oli nähtävissä muutakin kuin hengityssuojaimen painaumat. Nimittäin väsymys, epätoivo ja pelko tulevasta. 

Keväällä eturintamalla oli vielä taisteluhenkeä. Nyt se loistaa poissaolollaan. Eikä ihme. Hengähdystaukoa ei ole ollut, eikä sitä ole näköpiirissäkään. 

Vaihtamalla paranee 

Lopputulema on se, että osa hoitajista luovuttaa ja vaihtaa alaa. Osa lähtee töihin ulkomaille. Onhan Suomessa pohjoismaiden huonoin palkkaus, myös elinkeinoindeksiin suhteutettuna. 

Kun aika oli kypsä, myönsin itselleni, että saman rahan, ja todennäköisesti paremman, saa niin paljon helpommalla. Ei tarvitsisi valvoa öitä, olla haukuttavana, syljettävänä ja potkittavana, ja ”pelätä” milloin minkäkin taudin tarttumista.

Ja miten oikeassa olinkaan. 

En missään nimessä väitä, että sairaanhoitajan työ olisi pelkästään kärsimystä. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin missään muussa työpaikassa en ole nauranut yhtä paljon kuin teho-osastolla. Rankassa työssä huumori on elinehto, muuten käy niin, että hoitajalta loppuu happi ennen kuin potilaalta.

Toki myös ne onnen hetket auttavat jaksamaan, kun potilas huonosta ennusteesta huolimatta paranee, ja näet omaisten helpotuksen: maailma ei romahtanutkaan. Tai kun potilas itse on siinä kunnossa, että kykenee jälleen puhumaan, mutta ääntä ei tule, vaan silmäkulmasta vierii kiitollisuuden kyynel ja käsi puristaa auttavaa kättä.  

Kaikesta tästä huolimatta koin kuitenkin lopulta, että negatiivisia puolia oli enemmän kuin positiivisia. 

Tämä on sääli, sillä sairaanhoitajan työ voi itsessään olla hyvinkin mielenkiintoista ja mielekästä, työyhteisökin mitä parhain, mutta palkkaus ja työolosuhteet on vain tehty niin mahdottomiksi, ettei niistä selviä edes sairaan hyvä hoitaja.