Rashid Khalidi: Palestiina. Sata vuotta asutuskolonialismia ja vastarintaa 1917–2017 (Siltala 2024). 389 s. (suom. Anna Tuomikoski)
"On ikävä sanoa näin, mutta heissä on yksi perustava vika: he eivät ole syntyneet juutalaisiksi".
"He" ovat palestiinalaisia, ja sanat lausui Likudin kansanedustaja Miki Zohar. Vuosi oli 2017, mutta se voisi olla oikeastaan mikä tahansa vuosi kuluneen sadan vuoden ajalta.
Palestiinalaisyhdysvaltalaisen Rashid Khalidin, Kolumbian yliopiston historian professori emerituksen, kirja on surullinen kuvaus sionismin ja palestiinalaisten pyrkimyksistä omaan maahan ja valtioon Palestiinassa. Se on Suomessa harvemmin kuultu, lähdeviiteytetty näkökulma tästä vuosisadan kestäneestä konfliktista.
Tavoitteena mahdollisimman vähän palestiinalaisia
Juutalaisten halu saada oma valtio on ymmärrettävää vuosisataisen antisemitismin takia Euroopassa. Sionismin periaate vain on ollut ja on mahdollisimman suuri maa-alue (eli Israel) Palestiinassa, ja siellä mahdollisimman vähän palestiinalaisia.
Perusta löytyy toissavuosisadan kansallismielisen herätyksen aikakaudesta.
Lue myös:
Raamatun hengellä siivitetty sionistinen ”1800-luvun lopulla syntynyt kolonialistis-nationalistinen liike” on jyrännyt tahdolla, väkivallalla ja aikansa suurvaltojen (Britannia, Yhdysvallat) tuella palestiinalaisia tylysti syrjään juutalaisvaltion tieltä. Tätä eivät ole estäneet YK:n päätöslauselmat tai kansainvälinen oikeus tai sopimukset.
Khalidin suvun – hänen omin sanojensa mukaan monia paremmassa asemassa olleen – omakohtaisin kokemuksin ryyditetty kirja rakentuu kuudelle ”sodanjulistukselle”: Britannian mandaattihallinon aika, Israelin itsenäistymiseen johtanut sota, Kuuden päivän sota (ja sitä seurannut jatkuva miehitys ja siirtokuntien rakentaminen), hyökkäys Libanoniin 1982, ensimmäinen intifada ja toinen kansannousu.
Julistus kansallisesta kodista
Kirjan alaotsikon vuosi 1917 viittaa tietysti Balfourin julistukseen. Siinä Britannian ulkoministeri tunnetusti lausui sanat kansallisesta kodista juutalaisille Palestiinaan.
Muista kuin juutalaisista teksti puhui "ei-juutalaisina". Tuolloin Palestiinan väestöstä 94 prosenttia oli arabeja, juutalaisia kuusi prosenttia.
Lue lisää:
Britannia sai Palestiinan mandaatikseen Kansainliitolta 1922, ja mandaatin teksti korosti vain juutalaisten oikeuksia. Klassisessa eurooppalaisen kolonialismin hengessä. Valtaenemmistöä arabeja tai palestiinalaisia ei mainita lainkaan, Khalidi kirjoittaa.
Yhä vailla valtiotaan oleville palestiinalaisille vuosisata on ollut yhtä Britannian ja sittemmin Israelin kolonialistisen politiikan vauhdittamaa alamäkeä, ja Khalidi dokumentoi ja avaa tätä sortumatta itsesääliin.
Hän tuo esiin sionistisen aatteen elähdyttämän Israelin asevoimien sotilaallisen ylivoiman ja sen säälimättömän ja moraalittoman käytön myös siviilejä vastaan, joukkomurhia tai niiden tukemisia myöten.
Palestiinalaiset olleet heikkoja
Usein keskenään riitaisista, kansainvälisen politiikan konteksia ymmärtämättömistä ja maantieteellisesti hajallaan olevista palestiinalaisista (Palestiinassa, PLO:n johto maanpaossa, diaspora), ei ole ollut vastusta Israelin diplomaattiselle ja propagandakoneistolle.
Kun Israelilla on ollut milloin Lontoon, milloin Washingtonin poliittinen ja sotilaallinen tuki, arabimaiden johtajista ei ollut vastaavaan rooliin palestiinalaisille. Joko ne ovat moni tavoin riippuvaisia Yhdysvalloista, tai eivät vain välitä, toisin kuin niin kutsuttu arabikatu.
Lue lisäksi:
Khalidi suomii palestiinalaisjohtajien kyvyttömyyttä yrittää vaikuttaa mielipiteisiin siellä missä pitää, eli erityisesti tavallisiin yhdysvaltalaisiin, joiden kautta voisi syntyä painetta Valkoiseen taloon.
Monissa mielipidekyselyissä halu tukea Israelia ei ole ollut merkittävää yhdysvaltalaisille. Terrorismista ei ole ollut palestiinalaisten maineen kirkastajaksi.
Lue lisää:
Israelilaiset ovat tehneet toisin eli lobanneet menestyksellä vuosikymmeniä Washingtonissa, mukaan lukien valtavat määrät sotilasapua, sekä rahallista tukea ja diplomaatista suojaa muun muassa YK:ssa.
Yhdysvalloissa myös vaikuttaa voimakas Israelia tukeva, maailmanloppua ja Jeesuksen toista tulemista odottava evankelikaalikristillinen kansanosa.
Arafat teki virheen – tuki Saddamia
Presidentti George H. W. Bushin ulkoministeri James Baker on harvinaisena poikkeuksena edes yrittänyt enemmän tai vähemmän laittaa Israelia koville. Muuten Yhdysvaltain hallinnot ovat olleet täynnä Israelin laajentumistavoitteiden ja niitä tukevien toimien asianajajia, vaikka supervalta pitkään mieluusti esiintyi ns. rehellisenä välittäjänä.
Khalidin mukaan palestiinalaisia edustavan PLO:n johtaja Jasser Arafat teki strategisen virheen tukiessaan Saddam Husseinia. Irakin vuoden 1991 sodan seurauksena PLO menetti myös lähes kaikkien arabimaiden tuen.
Pian seurasivat niin kutsuttuun Oslon sopimukseen johtaneet tapahtumat ja salaiset yhteydenotot, lähtien Madridin neuvotteluista, joissa Israelin pääministeri Jitzhak Shamir (entinen Irgunin terroristi) yritti sanella jopa palestiinalaisten delegaation kokoonpanon.
Oslon sopimus sementoi miehityksen
Oslon sopimusta 1993, jonka yhteydessä PLO tunnusti Israelin valtion, Khalidi pitää Arafatin ja kumppaneiden ”historiallisena virheenä”, koska se hänen mukaan vain sementoi sopimuksin jo olemassa olevaa miehitystä.
Palestiinalaishallinnosta tuli käytännössä Israelin turvallisuussantarmi. Se teki ja tekee likaista poliisityötä miehittäjä-Israelin uhaksi katsomiaan palestiinalaisia vastaan, ja tavallisten palestiinalaisten taloudelliset olosuhteet ja liikkuminen työmahdollisuuksineen vain heikkenivät 90-luvulta eteenpäin.
Lue lisäksi:
Khalidi toteaa, että samassa yhteydessä pääministeri Jitzhak Rabin teki sen, mitä kukaan Israelin pääministeri ei ollut tehnyt: hän tunnusti PLO:n, ja että ”oli olemassa Palestiinan kansa”. Mutta: ”Israel ei ollut tunnustanut Palestiinan valtiota eikä edes sitoutunut sallimaan sellaisen perustamista.”
Tätä ei ole tehnyt yksikään Israelin pääministeri sen jälkeenkään, ja palestiinalaisten haave valtiosta Israelin naapurina – ei sen tilalla - on painunut horisontin taakse.
Palestiinalaiset yhä olemassa
Oslon jälkeen Palestiinalaishallintoa ovat johtaneet Arafat, ja hänen nykyinen seuraajansa, Arafatin tavoin ajasta jälkeen jäänyt Mahmud Abbas, joka ei ole järjestänyt palestiinalaisten vaaleja lähes kahteen vuosikymmeneen.
Khalidi pohtii, kuinka kuitenkin kaikesta kokemastaan väkivallasta, syrjinnästä ja maidensa ja omaisuutensa menettämisistä huolimatta palestiinalaiset ovat yhä olemassa, ja heidän oikeudellisia vaatimuksiaan tuetaan maailmalla ja kansainvälisissä järjestöissä.
On tosin heitä, jotka yhä kiistävät palestiinalaisten olemassaolon kansana. Mistä tulee mieleen Vladimir Putinin hourailu ukrainalaisten ja ukrainalaisuuden olemattomuudesta.
Lue myös:
EU:ta en huomannut Khalidin mainitsevan. Se ei ole ihme. EU on kansainvälisessä politiikassa seinäruusu, eikä Palestiinan kysymys ole poikkeus. Se on lähinnä Israelin aiheuttamia tuhoja maksava lompakko.
Mitä voi odottaa yhteisöltä, joka ei kyennyt ratkomaan Espanjan ja Marokon välille vuonna 2002 syntynyttä konfliktia pikkuruisesta Perejilin (persilja) saaresta aivan Marokon kyljessä.
Tarvittiin Yhdysvaltojen välitystä. Järki voitti siinä mielessä, että asumatonta 0,15 neliökilometrin saarta ei kumpikaan osapuoli pommittanut lukuisin ohjuksin tuusan nuuskaksi, ihan vain machouhoamiseksi.
