Susanna Siitonen lähti viime viikon tiistaina iltasella katsomaan Helsingin Suurmetsässä asuvaa äitiään. Perillä Siitosta odotti järkytys. Hän löysi äitinsä makaamasta keittiön lattialta. Siitosen äiti oli saanut pahan aivoinfarktin.
Siitonen soitti äkkiä ambulanssin, äiti kuljetettiin Malmin sairaalaan hoitoon. Siitonen ei osannut aavistaakaan, miten kauan menisi, ennen kuin hän näkisi äitinsä seuraavan kerran.
– Huomasin heti, ettei ole ihan mikään normaali kaatuminen, vaan nyt on käynyt jotain pahempaa.
Kaikki ei ole kunnossa
Siitonen kiittelee ambulanssin saapuneen paikalle melko nopeasti. Ennen sairaalaan lähtöä ensihoitajat ja Siitonen huomasivat heti, että Siitosen äidin keho ei toiminut kuten pitäisi.
– Hän oli halvaantunut oikealta puolelta. Äiti ei ottanut kontaktia ollenkaan, ei reagoinut, eikä pystynyt kommunikoimaan ollenkaan. Äiti vietiin Malmin päivystykseen. En voinut mennä mukaan päivystykseen, minun käskettiin odottaa ja luvattiin, että sieltä soitetaan.
Kun päivystyksestä ei kuulunutkaan mitään, Siitonen soitti vielä kysyäkseen äitinsä vointia myöhään samana iltana. Lääkäri kertoi, että potilaan pää on kuvattu ja nähtävissä on iso aivoinfarkti.
– Hän sanoi, että infarkti on niin paha, että hoidetaan vain oireita ja on tehty päätös ettei tehohoideta eikä elvytetä. Kerrottiin, ettei äiti ota mitään kontaktia. Keskiviikkona hän pystyi kuitenkin nielemään, joten hänelle oltiin pystytty antamaan ravintoa.
Jonossa oli muitakin
Siitosen äiti on 69-vuotias. Kunto on ollut huonompi jo pidempään. Siitonen oli käynyt lääkärissä äitinsä kanssa juuri päivää ennen infarktia. Siitonen on pohtinut, oliko reissu niin rankka, että se olisi voinut jopa laukaista aivoinfarktin. Kotihoidon tarvetta oli edellisellä viikolla alettu kartoittamaan.
Mitään aiempia diagnooseja Siitosen äidillä ei ollut pohjalla ennen aivoinfarktia. Paino oli pudonnut keväästä ja liikkuminen oli ollut hankalaa. Siitonen kuvailee, että hänen äitinsä muisti on ollut kehno ja pidempään ja äidin jääneen jo kauan sitten varhaiseläkkeelle huonon muistin vuoksi. Siitonen on äitinsä edunvalvoja ja huolehtii hänestä.
Myöhään tiistaina Siitoselle sanottiin, että hänen äitinsä pyritään siirtämään osastolle niin pian kuin mahdollista. Päivystyksestä luvattiin soittaa, kun on selvillä, mille osastolle potilas siirretään.
Keskiviikkoaamuna puhelin ei kuitenkaan soinut, joten Siitonen soitti jälleen itse. Osastopaikkaa ei oltu vielä pystytty järjestämään. Siitonen soitti keskiviikkoiltana jälleen ja vastaus oli vieläkin sama.
– Illalla kerrottiin, että siellä on viisi muuta potilasta myös jonottamassa osastopaikkaa. Ajattelin, että voi ei, siinähän voi kestää päivätolkulla ennen kuin hän sinne osastolle pääsee. Torstaiaamuna soitettiin ja kerrottiin, että paikka on vapautunut.
40 tunnin odotus
Siitonen oli kysynyt päivien kuluessa, millaisissa oloissa hänen äitiään oikein päivystyksessä pidetään ja jonkin verran helpotusta tilanteeseen toi tieto, että hänet oltiin saatu johonkin päivystyksen hoitohuoneeseen.
Siitonen kertoo, että hänen äitinsä vietti päivystyksessä lopulta reilut 40 tuntia. Koko tuona aikana Siitonen ei voinut mennä katsomaan äitiään, koska päivystykseen ei oteta omaisia vastaan ruuhkan, kiireen ja koronan vuoksi.
–Tietysti huoletti, että kun äiti on niin huonossa kunnossa, että mitä jos hän menehtyy. Ajatus siitä, että äiti menehtyy siellä yksin ilman meitä…
– Odottaessa olo oli turhautunut. Toisaalta en ollut yllättynyt, koska olen seurannut aiheesta käytävää keskustelua mediasta aika paljon.
Keskustelu mediassa
Siitonen toivoisi, että terveydenhuollon tilaa koskevissa keskusteluissa nähtäisiin poliitikkojen ja etujärjestöjen johtajien sijasta oikeita tekijöitä kentältä. Heitä, jotka näkevät joka päivä, millaista sairaalamaailmassa on työskennellä.
– Pöydissä pitää olla näkemys myös sieltä ruohonjuuritasolta. Ne hoitajat ja lääkärit, jotka sitä arkea yrittävät pitää kasassa. Heitä pitäisi kuunnella.
Valitettavasti tilanne ei potilaan kannalta vaikuta valoisalta. Toipumisesta ei ole toivoa.
– Nyt varmaan vaan hoidetaan oireita ja kipuja ja seurataan tilannetta. Ilmeisesti ei oikein voida tehdä mitään.
Sairaala: "Jonot eivät ole pahimmasta päästä"
Malmin sairaalan päivystyksen jonot eivät ainakaan tällä hetkellä ole pahimmasta päästä, kertoo alueylilääkäri Veli-Pekka Harjola. Hän kommentoi Malmin sairaalan päivystyksen tilannetta yleisellä tasolla.
– Malmin sairaalan päivystyksessä on ollut itseasiassa keskimääräistä hieman parempikin tilanne verrattuna todella monen muun päivystyksen todella suuriin haasteisiin. Malmin sisälle tulevat potilasmäärät ovat pysyneet maltillisina.
Jatkohoito on vetänyt toisille osastoille paremmin kuin toisille. Jatkohoitoon pääseminen ei kuitenkaan kaikkina päivinä suju yhtä hyvin ja joskus jonotusajat kieltämättä pitenevät. Jonotusajan pituus riippuu toisinaan siitä, millaista jatko- tai erityishoitoa potilas tarvitsee.
– Eniten jonoa on sisätautien ja terveyskeskussairaalan osastoille.
Tyydyttävällä tasolla
Malmin päivystyksen jonotusajat ovat Harjolan makuun kouluarvosanoin tyydyttävät, mutta jonotusaikojen tiedetään kyllä venyvän joskus sietämättömän pitkiksi sekä potilaille että henkilökunnalle.
– Aivan erityiset poikkeavuudet, kestämättömän pitkät odotusajat ovat olleet jopa neljän vuorokauden mittaisia. Nämä ovat ääritapauksia, joita onneksi on vähän.
1:25
Kerran kesässä
Vertailun vuoksi Harjola avaa, että sisätautien puolella potilas siirtyy tavallisesti päivystykseen saapumisesta jatkohoitoon kahdeksan tunnin kuluessa. Yleislääketieteen puolella vastaava numero on kaksi ja puoli tuntia.
Harjola kuvailee, että HUSin alueella on kuntia, jotka ovat paljon pahemmissakin ongelmissa kuin Helsinki.
– Välillä ei ole yhtään ja välillä on muutamia. Tyypillistä on yön yli jonottaminen. Monen vuorokauden odotuksia tulee ehkä yksi kesässä. Tällaiset lukemat pistävät silmään ja niiden kuuluukin pistää silmään ja pitää tarkkaan arvioida, mikä on ollut syynä. Usein sieltä löytyy syy taustalta, johon on ollut mahdoton vaikuttaa päivystyksen keinoin.