Suru ei ole häiriötila, vaikka moni niin luulee – juoksetko sinäkin vessaan itkemään?

Suomalaisten surukokemuksista kirjan kirjoittanut Mari Pulkkinen tietää, että suru on monille suomalaisille vielä suurempi tabu kuin kuolema. Sitä piilotellaan ja siitä vaietaan.

– Meidät on ehkä jotenkin saatu ajattelemaan, että surussa olisi kyse jonkinlaisesta kertarykäyksestä ja suorituksesta. Surutyö pitäisi saada ”tehdyksi” ja surun vaiheet käytyä läpi, surusta pitäisi päästä yli ja selviytyä. Eli olemme alkaneet ajatella, että suru on jonkinlainen häiriötila, joka pitäisi siivota elämästä pois, Pulkkinen sanoi lähetyksessä.

Esimerkiksi työpaikoilla ei ole oikeastaan lupaa näyttää surua, eivätkä monet surevat edes halua näyttää sitä.

– Juostaan työpisteeltä vessaan itkemään ja pyyhitään ripsarit poskilta ennen kuin mennään muiden luo, Pulkkinen kuvailee.

– Jos ihminen itse avoimesti suostuu paljastumaan surevaksi, niin silloin on myös mahdollista saada myötätuntoa osakseen.

Muiden ihmisten voi tosin olla vaikea suhtautua surevaan.

– Sanonko ”otan osaa”, kun se tuntuu vähän kankealta? Tai toivotanko voimia, joka voi myös olla jollekin surevalle hankala ilmaus, koska sureva on juuri voimaton?

Pulkkinen sanoo, ettei ilmausten arpomiseen kannata käyttää paljon energiaa. Itselle luonteva läsnäolo ja myötätunto kyllä riittävät. Vaikka toisen ei tietenkään haluaisi kärsivän, niin ei tarvitse yrittää keksiä syitä, jotka muka jotenkin pienentäisivät surua.

– Surevat itse sanovat, etteivät toivo korulauseita tai väkisin keksittyä lohtua. He haluavat itse asiassa aika maltillisia asioita: että ihminen laskee käden olalle ja sanoo, että hei, minä kuulen ja tiedän, mitä sinulle on tapahtunut.

– Ja tietysti pitkällä tähtäimellä sitä, että ei kuviteltaisi, että suru loppuu hautajaisiin. Vaan että myös vuosien päästä kysyttäisiin, miten sinä voit surussasi tänään, Pulkkinen sanoo.