Kirjoitustaitoa on pidetty suomenkieliselle rahvaalle harvinaisena kykynä 1800-luvun Suomessa. Väärennösoikeudenkäyntien perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että alempisäätyisen kansanosan osaamista on aliarvioitu.
Turkulaisen Margareta Lindegrenin pesti rakennusmestari Ahlströmin palveluksessa jäi lyhyeksi, kun hän sai potkut jo kahden kuukauden jälkeen tammikuussa 1850. Palvelustodistukseen Ahlström kirjoitti, että Lindegren ei tullut toimeen työtovereidensa kanssa ja oli ajoittain jopa väkivaltainen.
Koska Margareta tiesi, että niin huonolla todistuksella olisi vaikeaa saada työtä, hän antoi räätälinkisällin väärentää itselleen paremman todistuksen. Nainen jäi kuitenkin heti kiinni ja tuomittiin 12 päivän vesileipävankeuteen Turun linnassa.
Myös rahaa väärennettiin
Väärennösrikoksista langetettiin myös paljon kovempia rangaistuksia, kuten kävi talollinen Simo Simonpojalle Paimiosta. Hän osti vuonna 1828 hevoselleen ohjakset satulaseppä Gustav Brusellin verstaasta Turusta ja maksoi kolmen riikintaalerin setelillä.
Simo lähti nopeasti pois, mutta ohjakset myynyt oppipoika Johan Willgren huomasi setelin väärennetyksi ja raahasi hänet kahden muun miehen avulla takaisin. Talollisen kukkarosta löytyi koko nippu vääriä rahoja.
Simo Simonpoika tuomittiin väärän rahan kaupittelusta 90 raipaniskuun, menettämään kansalaisluottamuksensa ja seisomaan kaularaudassa häpeäpaalussa.
Todistuksia vaadittiin
Margaretan ja Simon vaiheita ovat jäljittäneet tutkijat Mari Välimäki ja Mikael Korhonen Turun yliopistosta. He ovat mukana Väärentäjät-tutkimushankkeessa, jossa otetaan selvää väärentäjistä ja heidän asiakkaistaan. Aineistona on liki 700 Turun hovioikeudessa käsiteltyä tapausta vuosilta 1809–1850.
– Jo 1800-luvun alussa suomalaiset tarvitsivat työmarkkinoilla ja matkustaessaan monia passin kaltaisia asiakirjoja. Jos sellaisia ei jostain syystä ollut, yritettiin turvautua väärennettyihin papereihin. Tätä voi verrata ilmiöön, jota nykyisin kutsutaan paperittomuudeksi, sanoo tutkimusryhmää johtava professori Kirsi Vainio-Korhonen.
Myös käteinen raha oli osa arkea. Käytössä oli monenlaista taalaria ja ruplaa. Väärennettyä rahaa saattoi saada käteensä myös tietämättään.
– Esimerkiksi eräs piikatyttö teki Helsingin Senaatintorilla rinkelikauppoja ja käytti väärää seteliä, jonka oli saanut jostain. Hänet otettiin kiinni mutta vapautettiin sillä perusteella, että teossa ei ollut tahallisuutta.
Lue myös: Rikosjutut 1944: Tökeröt väärentäjät ja oudot rikostapaukset
Kansalla riitti tietotaitoa
Väärennösten käyttäjät olivat pääasiassa tilattomia irtolaisia, renkejä ja piikoja.
– Kiinnostavaa on se, että tavallisilla ihmisillä selkeästi oli oikeudellista tietotaitoa eli käsitystä siitä, miten oikeus ja hallinnollinen järjestelmä toimivat. He tiesivät, missä asiakirjoja tarvitaan ja mitä niissä pitäisi lukea, jotta asiat sujuisivat heidän kannaltaan hyvin, Välimäki kertoo.
Tutkimusaineistossa myös suurin osa väärennösten tekijöistä kuului alempiin säätyihin. Miten rahvas sitten osasi kirjoittaa väärennöksiä, ja vieläpä ruotsiksi? Osa väärentäjistä kertoi oikeudelle opetelleensa taitonsa itse. Lisäksi oli tiettyjä työläisammatteja, joissa harjaannuttiin kirjoittamaan.
Toinen tällainen ammattiryhmä oli merimiehet ja toinen sotamiehet. Vainio-Korhonen arvelee, että näissä ammateissa toimivat miehet opettivat toisilleen kirjoitustaitoa.
Lue myös: Helsingin käräjäoikeus antaa tuomion suuressa taideväärennösjutussa – Syyttäjä: Väärennöksiä myyty miljoonilla euroilla
Todistuspakolla kontrolloitiin kansaa
Yhteiskunnan kirjallistuminen 1800-luvulla tuli apuvälineeksi kansan kontrolloimiseen. Asiakirjojen avulla voitiin esimerkiksi seurata, noudattivatko ihmiset määräystä palvelupakoksi kutsutusta työvelvollisuudesta.
Jo 1600-luvulta asti työvelvollisuus oli ollut voimassa myös Suomessa osana Ruotsia, kertoo professori Kirsi Vainio-Korhonen. Sen piiriin kuuluivat kaikki 15–65-vuotiaat miehet ja naiset, jotka eivät kuuluneet säätyihin, kuten aatelistoon, papistoon, porvaristoon tai talonpoikiin.
1800-luvulla yleistyi käytäntö, jossa asuin- tai työpaikkaa vaihtavien ihmisten piti osoittaa henkilöllisyytensä, kunniallisuutensa ja työkykynsä papin- ja palvelustodistuksilla.
– Jos edellisessä työpaikassa oli esimerkiksi ollut riitainen suhde työnantajan kanssa eikä tämä ollut kirjoittanut palvelustodistusta, paperiton henkilö oli altis viranomaisten toimenpiteille. Niihin kuului jopa sijoittaminen työlaitokseen.
Pakkotoimia välttääkseen ihmiset saattoivat turvautua väärennettyihin papereihin.
Työvelvollisuus ei koskenut naimisissa olevia naisia eikä myöskään aviottomia äitejä, joilla oli alle 3-vuotiaita lapsia. Työvelvollisuuden ulkopuolella olivat myös eri tavoin vammaiset ja työkyvyttömät henkilöt ja usein myös heitä hoitavat sukulaiset.
– Jos henkilö vaikkapa hoiti sairaita vanhempiaan tai omaa vammaista lastaan, hänen ei tarvinnut hakeutua esimerkiksi piian tai rengin töihin.
Työvelvollisuutta purettiin vähitellen 1800-luvun jälkipuolella, kun modernit työmarkkinat alkoivat syntyä.
Lue myös: Vakuutusetsivä Rikospaikassa: Kuittiväärennökset ovat vakuutuspetosten trendi – "Kuittipohja kiertää kaveripiirissä"
Rikollisesta sankariksi: Talvi-Erkin tarina
1800-luvun kuuluisimpia rahanväärentäjä oli Talvi-Erkkinä tunnettu Erik Henrikinpoika Turpeinen. Hänestä kirjoitettiin sanomalehdissä vielä 1930-luvullakin, mutta uutisoinnin sävy oli hyvin erilainen kuin aiemmin.
Talvi-Erkki syntyi vuonna 1834 Kivijärvellä Keski-Suomessa, sanomalehtien mukaan jumalattomassa kodissa. Erkin kerrottiin syyllistyneen näpistelyihin 15-vuotiaana ja väärentäneen rahaa 27-vuotiaana jo yli kymmenen vuoden ajan. Tiettävästi Erkin kotitilalla asunut Kupari-niminen mies oli opettanut Erkin kirjoittamaan ja väärentämään rahaa.
Talvi-Erkki olikin taitava väärentäjä. Erään tarinan mukaan hän vaihtoi Pietarissa pankissa 20 000 markkaa rupliksi ja takaisin markoiksi. Nykyisin puhuttaisiin rahanpesusta.
Erkin väärentäjän ura ei ollut aikakaudelleen aivan tyypillinen, arvioi miehen elämään perehtynyt tutkijatohtori Mari Välimäki.
– Poikkeuksellista oli ainakin se, miten laajamittaista toimintaa hän harjoitti. Väärentäjät eivät olleet yleensä niin ammattilaisia.
Erkki tuomittiin väärentämisestä 1850-luvun lopulla, mutta hän pakeni ja piilotteli yli vuoden, ennen kuin jäi uudelleen kiinni. Lopulta Erkki lähetettiin Siperiaan pakkotöihin, josta hän karkasi parinkymmenen vuoden päästä ja palasi synnyinseudulleen. Rahaa hän ei enää väärentänyt.
Erkin rikoksista oli uutisoitu 1860-luvun alussa kriittisesti. Miehen "seikkailurikas elämä" nousi 1930-luvulla uudestaan lehtien palstoille hänen kotitilaltaan sekä Saarijärveltä löytyneiden rahakätköjen takia. Kirjoitusten sävy oli kuitenkin muuttunut. Sisä-Suomen ja Keskisuomalaisen jutuissa Erkistä puhutaan älykkäänä ja kätevänä lapsena. Muistitietojen mukaan paikallisyhteisö oli hyötynyt miehen väärennystaidoista, ja niiden avulla oli selvitty nälkävuosista.
– Uutisoinnin muuttumiseen on vaikuttanut pitkä aikajänne. Erkin eläessä hänestä ei voitu kertoa ja kirjoittaa ihannoivasti, koska silloin olisi asetuttu kyseenalaiseen valoon rikollisen puolelle. Myöhemmin tapahtumista oli jo niin pitkä aika, että häntä voitiin muistella vapaasti.
