Euroalueen eteläisissä kriisimaissa muutospaine tulee vasemmalta. Pato on murtumassa ensimmäisen kerran Kreikassa. Luvassa on ennen muuta pettymyksiä.
Antonis Samarasin, Mariano Rajoyn ja Mario Montin savotta on ja oli epätoivoinen. Keskustaoikeistolaiset johtajat ovat joutuneet tolkuttamaan letkeään elämänmenoon tottuneille eteläeurooppalaisille, ettei kukaan voi loppupeleissä syödä enempää kuin tienaa.
Kaikki ovat omalla tavallaan onnistuneet. Rajoy ehkä parhaiten Espanjassa. Hänen asemansa on myös kohtuullisen vakaa - toistaiseksi. Montille italialaiset äänestäjät ovat jo näyttäneet ovea. Kreikan Samarasilla on todennäköisesti sama kohtalo sunnuntain vaaleissa.
Muutospaine tulee vasemmalta. Välimeren letkeään menoon tottuneet kansalaiset ovat lopen kyllästyneitä Pohjois-Euroopan sanelupolitiikkaan taloudessa. Syrizan johtaja Alexis Tsipras tarjoaa vaihtoehdon Kreikassa. Mariano Rajoy saa Espanjan vaaleissa pelätä vasemmistolaisen Podemos-liikkeen johtajaa Pablo Iglesiasta.
Tsiparsin kreikkalaiset äänestäjät eivät ole pelkästään työttömiä. Liian moni heistä jättää kokonaan äänestämättä.
Syrizan ehdokkaita valitsevat nuoret koulutetut keskiluokkaiset, joiden mielestä eurooppalaisuus ei voi olla pelkkää palkkojen, eläkkeiden ja sosiaalimenojen leikkaamista.
Paino on tässä sanalla eurooppalaisuus. Tsiprasin kannattajat haluavat pysyä Euroopan unionissa ja pitää euron. Valitettavasti Kreikan karismaattinen vasemmistojohtaja joutuu tuottamaan näille kyllästyneille karvaan pettymyksen. Suo vaihtuu veteläksi.
Missään ei ole sitä runsaudensarvea, jolla Alexis Tsiprasin ja hänen aseenkantajiensa liputtamat muutokset maksetaan.