Suomalaisessa urheilussa eletään eräänlaista sudenhetkeä. Huippu-urheilussa olympiatason mitalisade on lakannut. Olympiakomitean huippu-urheilujohtaja vaihtuu. Mutta siltikään ei saisi unohtaa urheilun ja urheiluharrastuksen perustaa: lapsia ja nuoria.
Voimme olla kahdesta asiasta yhtä mieltä. Suomessa ei tällä hetkellä toteudu kunnolla menestyksen puolesta kansainvälinen kilpaurheilu – eivätkä lapsemme ja nuoremme liiku riittävästi edes perusterveytensä pitimiksi. Näiden äärien välissä sijaitsee solmukohta, josta tulisi puhua enemmän. Tarkoitan säännöllistä ja tavoitteellista urheilun harrastamista lapsuudessa ja nuoruudessa.
Urheiluväen olisi syytä käydä tarkka itsetutkiskelu siitä, onko lasten urheilun uudessa normaalissa jo menty liian pitkälle.
Koko urheilujärjestelmän valtaa pitävien herrojen ja rouvien pitäisi kääntyä urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhempien ja muiden huoltajien puoleen. Sieltä tulisi kysyä, miten teillä menee? Mitä kuuluu sinne ruohonjuuritasolle? Lasten vanhemmilla ja huoltajilla on sellaista intuitiivista hiljaista tietoa lasten ja nuorten urheilusta, joka on erityisen tärkeää.
Alleviivaan vieläpä sellaisia vanhempia ja huoltajia, jotka ovat perheinä tai muina yhteisöinä tosissaan ja tavoitteellisesti touhussa mukana. Heiltä voisi kysyä: Saavatko lapsenne mielestänne riittävän hyvää valmennusta? Koetteko saavanne rahoillenne vastinetta? Tuntuuko, että asettamanne tavoitteet lastenne ja nuortenne urheiluharrastuksille ovat toteutumassa?