Sihvonen: Vielä 2000-luvun alussa oma auktoriteettini riitti valmentajana, 2010-luvulla kävi heikommin – "Puhe yksilön nostamisesta valmennusprosessin keskiöön on kestämätöntä höpinää"

8:30
Uutisaamu 23. huhtikuuta: Opettajat kertoivat kokemuksiaan etäopetuksesta koronaviruspandemian aikana.

MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen kirjoittaa huolissaan lapsista ja nuorista, jotka eivät enää tule kuulluksi omina itsenään ilman, että he huutavat toisten lasten mölyn yli.

Ensin nujerrettiin opettajat kouluissa ja vasta sen jälkeen valmentajat urheilukentillä. Tuo järjestys on selvä, koska urheilu harvemmin johtaa yhteiskunnallisia kehityskulkuja, se pikemminkin vain seurailee niitä.

Pidän hyvänä silmämääränä, johon voimme tarkata, vuosituhannen vaihdetta. Muistan naureskelleeni epäuskoisena vielä 1990-luvulla, kun koululaitoksen piiristä alkoi kantautua parkua siitä, miten opettajien tehtävä koululuokissa on vaikeutunut sen tähden, että lapset ja nuoret eivät ole enää entiseen mittaan vastaanottavaisia aivan tavalliselle opetukselle. Ajattelin, että pitää olla aika heikkolahjainen opettaja, joka ei tule toimeen näiden ihanien lapsukaisten ja nuorukaisten kera.

Olinhan itsekin kasvattanut parhaan kykyni mukaan omia lapsiani läpi 90-luvun, tehnyt havaintoja heidän kaveripiiristään, hyvät olivat merkit ilmassa. Sen lisäksi myönteinen kokemukseni vahvistui, kun pääsin sen vuosikymmenen lopuksi käsiksi jääkiekkoilun juniorivalmennukseen, valmennettavani olivat hyväkäytöksisiä lapsia ja nuoria.

Tosin olin siinä määrin oman kasvatususkoni pauloissa, ettei edes lyhyt sarja opettajan sijaisuuksia yläasteella vuosituhannen vaiheessa avannut silmiäni. Olin niin tottunut siihen, että kun kävelen lätkäjoukkueen pukukoppiin, pojat hiljenevät, tarkentavat katseensa ja kuulonsa valmentajansa suuntaan – ja alkavat imeä oppia kuivan pesusienen lailla. Vaan siellä koululuokassa olikin eri ääni kellossa. Olin kovin hämmentynyt, kun sain sanotuksi, että aloitetaanpa tunti – eikä sitä voinutkaan aloittaa heti. Oli ensin ponnisteltava työskentelyrauhan puolesta.

Muistan sen verran jääneeni miettimään noita koululuokkien aavistuksen verran levottomia tunnelmia, että mitenköhän tuollaisen katraan kanssa selviää opettajakoulutuslaitoksesta vastavalmistunut nuori, vielä hieman epävarma opettaja. Oma itsevarmuuteni, olemukseni, rauhallisuuteni, jämäkkyyteni, tietotaitoni, pedagoginen valmiuteni – vaikka itse sanonkin – olivat suhteellisen korkeaa luokkaa, ynnä toki oppilailla oli ainakin jonkinlainen aavistus siitä, että olin juuri sentään noussut sen pikkupaikkakunnan miesten lätkäjoukkueen päävalmentajaksi. Auktoriteettia oli, tai ainakin piti olla. Lätkässä se riitti, koulussa ei niinkään.

Toki sijaisopea aina koetellaan, se on selvää, mutta tohdin väittää, että yli ja ohi oman tapaukseni siinä kaikessa oli oraalla jotakin tulossa olevan kannalta kehnoa kehityssuuntaa, mikä käynee ilmi tässä kolumnini jatkossa.

Vanhemmuudesta tulee lasten managerointia

Otan loikan 2010-luvun alkupuolelle. Myös silloin minulla oli ilo ja kunnia valmentaa lätkäjunnuja. Teen perättäisin sanoin selväksi, että jokin oli muuttunut perustavalla tavalla kymmenen, viidentoista vuoden aikana. Kun tuolloin astuin pelaajien pukukoppiin, siellä möly ei vain jatkunut vaan se suorastaan yltyi sillä siunaamalla, kun valmentajana ilmestyin paikalle.

Tosin tähdentelen sitä, etteivät nuo 2010-luvun lapset ja sittemmin nuoret mölynneet sinänsä mitenkään pahuuttaan tai koutsilleen mieltään osoittaen, vaan siitä sellaisesta tottumuksesta, josta oli tullut, anteeksi tämä hieman outo ja kömpelö ilmaisu: uusi normaali. Noin 25 lapsen tai nuoren porukassa on huudettava toisten yli, jotka taas huutavat toisten yli, että tulisi kuulluksi. Kun tuon mölisevän poikalauman jokin osa sitten liikkui jäähallin käytävällä, siinä piti vanhempien ihmisten väistellä ja varoa, etteivät pojat mailoineen ja pelikasseineen jyränneet.

Pinnistämättä näen, mikä on muuttunut. Se on kasvatus. Ensin kotikasvatus, ja sen jälkeen oikeastaan me muut kasvattajat – päiväkodeissa, kouluissa, harrastuksissa – olemme muuttuneet joko vapaaehtoisesti tai pakosta.

Ehkä rajuin havaintoni on siinä, että jos ennen isät ja äidit olivat ikään kuin järjestelmän eli koululaitoksen ja sitä mukaa opettajien sekä harrastuslaitoksen eli valmentajien puolella, nyt he ovat hypänneet lastensa puolelle. Ehkä asian pitääkin osin olla näin, mutta aina liika on liikaa. 

Juttu jatkuu kuvan alla. 

Olen aivan liikaa kuullut viimeiset kymmenen vuotta siitä, miten opettajat kouluissa ovat murtua vanhempien luoman paineen alla. Olen todella liikaa kuullut, miten valmentajat seuroissa joutuvat toimia lasten ja nuorten vanhempien paineen alla.

Jos oikein rumasti sanon, vanhempien määrätystä etujoukosta on tullut tavallisen vanhemmuuden sijaan lastensa eräänlaisia managereita, hyvä ettei imagokonsultteja. Ja kun, niin arvelen, tämä uusi aika ja sen kasvatusmetodi ovat päässeet ensin valloille siinä piirissä, mikä liittyy aivan tavalliseen elämään ja sitä mukaa koulun piiriin, sen voimakkaimmat jälkiseuraukset näkyvät nyt urheiluharrastusten parissa.

Urheilusta viis, koulu huolettaa

Tosi sanoen en sittenkään ole mahdottoman huolissani siitä, mitä nyt tapahtuu tässä asiassa urheilun vaiheilla. Urheilu on vain leikkiä, harrastus. Ja urheilu on siitä ylivertainen veijari ja vastus, että se lopulta painaa käytännössä 999/1000 "managerivanhempaa" parrelleen, vaikka kuinka keskiössä ja kaikki kaikessa olisi se oma lapsi, suuri tulevaisuuden tähti ja lahjakkuus vailla vertaa; ja vaikka kuinka kulloinkin matkan varrella löylytettäisiin ja syyteltäisiin valmentaja jos toinenkin, edessä on: harrastuksen lopettaminen – ei urheiluammattilaisen ura.

Sen sijaan se, mitä kouluissa tapahtuu, sen kanssa meidän tulee olla tarkkana ja huolissaan. On selvää, että opettajille pitää saada parempi työrauha. Ja toisaalta koululaitoksenkin olisi syytä miettiä siinä jonkinlaista kohtuullistamista, että jokaisen lapsen ja nuoren tulisi voida selviytyä nykyistä paremmin itse koulupolustaan.

Nyt ollaan tilanteessa – enkä tarkoita meneillään olevaa koronapoikkeusolosuhdetta, vaan yleisemmin –, jossa isät, äidit ja muut huoltajat tankkaavat yhdessä lapsensa kanssa koulun oppimäärän läpi otsa hiessä. Sääli heitä. Ja entä miten ne lapset ja nuoret, toisaalta, joiden isät, äidit ja muut huoltajat viis veisaavat, tai eivät vain muuten pysty auttamaan kouluasioissa. Miten heidän käy?

Otaksun, että tässä viimeksi eletty erikoinen puolitoista kuukautta etäopiskeluineen tulee paljastamaan karun totuuden: tasa-arvosta opintopolun suhteen on jäljellä vain rippeet. Koulun suhteen käy valitettavasti se, minkä sopisi käydä vain urheilun piirissä: jaon voittajiin ja häviäjiin.

Osa lapsista ja nuorista on kodeissa nostettu jalustalle jumaliseen asemaan; osa on unohdettu ja melkeinpä hyljätty. Kovasti toivon, mutta pahaa pelkään, ettei noiden äärien välissä ole enää riittävää tolkullista massaa, joka saa nauttia aivan tavallisesta ja, tohdinko sanoa, perinteisestä kasvatuksesta.

Koululuokka ja pukukoppi paljastavat

Vaikka saatan kuulostaa ja näyttää vanhoilliselta, väitän, että hyvästä indikaattorista koko kasvatuksen ilmiön tilasta käy se, mitä tapahtuu, kun valmentaja astuu pukukoppiin ja opettaja luokkaan. Laskeeko rauha maahan vai yltyykö kohina. Eikä voida ajatella, ei kannata ajatella, että kyse on valmentajan ja opettajan yksilöllisistä taidoista kiinni, miten siinä käy. Millään ei jokaiselle eikä edes joka toiselle lapselle riitä opettajia ja valmentajia, jotka ovat niin erinomaisia ja ylittävät itsensä päivästä toiseen.

Kyse olisi lasten ja nuorten keskimääräisestä omasta edusta, joka toteutuu parhaiten, kun ei tarvitsisi huutaa toisten yli tullakseen kuulluksi, kun ei tarvitsisi kaikesta kilpailla kaikkien muiden lasten ja nuorten kanssa siinä määrin, että isät, äidit ja muut huoltajat joutuvat ryhtymään oman tähtilapsensa manageriksi oman lapsensa ylivertaisuutta ja ainutlaatuisuutta korostaen. Aivan kuin tämä nykyaikainen kasvatus tähtäisi jonkinlaiseen toisten yli huutamisen ja suohon kilpalaulannan edistämiseen.

Ehkä tämän vuodatukseni luettuaan myös uppiniskaisin joukkuepallopelien toimija tajuaa, miten kornia ja kestämätöntä on höpinä siitä, että meidän täytyisi valmennusprosessissa nostaa yksilö kaiken keskiöön. Siis sekö yksilö, joka ensin oli lapsena koko perheensä keskiössä; sen jälkeen hänet nostettiin, tai yritettiin nostaa nuorena sekä perheensä että sukunsa että koulunsa että joukkueensa keskiöön – ja että nyt sitten vielä päälle päätteeksi menisimme hänen luokseen anovasti kysyen, että mitenkä sinä nyt haluaisit elämäsi ja urheiluelämäsi järjestää, me teemme sen, ja tottelemme sinua ehdoitta.

Pakottamatta mieleeni nousee vielä kuva 1970-luvun lopusta. Ollaan koulun pihalla, on välitunti. Minä ja kaverini Kari nujuamme harmitonta poikain painia erään opettajan auton likellä. Horjahdamme, osumme auton sivupeiliin, se menee rikki. Seuraavalla viikolla olemme rehtorin luona selvittämässä asiaa, mukana ovat isämme. Isät toteavat ykskantaan, että vika oli pojissa ja vastuu vanhemmilla – vika ei ollut esimerkiksi siinä, että mitäs opettaja oli parkkeerannut autonsa siihen asianmukaiseen ruutuun.

Ja kuva 1980-luvun alusta. En pääse Imatran Ketterän riveistä 14-vuotiaana Pohjola-leirille. Minulta pääsee itku, tietysti. Isäni reaktio? Ensin hän lohduttaa tavalliseen tapaan, ja sitten lohduttaa vielä paremmin ja kauaskantoisemmin sanomalla, että on vain yksi tie: harjoitella hieman enemmän; ja silloin oli vieläpä loistavat kelit ulkojäiden osalta, joten oli mahdollista olla hiihtolomaviikon jokainen päivä 6-8 tuntia jäällä pelailemassa ja harjoittelemassa sillä välin, kun yhtä hyvät ja paremmat pojat ovat leirillä.

En halua sanoa ykskantaan, että näissä asioissa, joista olen tässä kirjoittanut, kaikki seikat olivat ennen paremmin kuin nykyään. Eikä kompetenssini todellakaan riitä sanomaan koulun tilasta kovinkaan paljon. Mutta sen, mitä urheiluharrastuksiin tulee, siitä sanon teille vanhemmille ja meille isovanhemmille, että luottaisimme aiempaa enemmän seuroihin ja valmentajiin antamalle noille tahoille paremman työrauhan ja suuremman vallan tehdä, mitä tehdä pitää. Se, mihin meistä ei ilmeisesti koulunkäynnin suhteen kasvattajina ole, voisi olla vielä mahdollista urheilun piirissä.

Urheilu on parhaimmillaan silloin, kun se on lapsille ja nuorille sopivasti rosoista ja kuitenkin turvallista. Ilman rosoja ei se ole urheilua ollenkaan. Jos kyse on joukkueurheilusta, annetaan valmentajan kasvattaa ja joukkueen monisäikeisen säännöstön hio lapsia ja nuoria.

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja