Patrik Laineen ja Jets-valmentajan suhteessa vika sittenkin suomalaisen puolella – Petteri Sihvoselta oodi tähtipelaajan uusiutumiskyvylle

LUE MYÖS: NHL:n jättikauppa vahvistui: siirtomarkkinoiden kuumin palanen lännen kärkipään ryhmään

Pidin aivan viime kuukausiin asti Winnipeg Jetsin päävalmentaja Paul Mauricen ja laitahyökkääjä Patrik Laineen yhteistyötä mahdottomana. Ainakin hedelmättömänä.

Olin heidän välisen viha-rakkaussuhteensa osalta Laineen puolella, Mauricea vastaan.

Laineella on rajoituksensa pelaajana. Merkittävimpänä se, ettei hänelle ole käyttöä ykkös- ja kakkosvitjojen ulkopuolella.

Luulin, että Maurice suorastaan inhoaa Lainetta siinä määrin, ettei Laine tule koskaan saamaan vakiopaikkaa kärkiketjuista. Aivan kuin Mauricelle olisi kelvannut Laineen kiskaisemat ylivoimaalit, ei juuri muu.

Olin väärässä.

Vika oli sittenkin Laineen puolella, enimmäkseen. Mauricella oli ovi raollaan Laineelle, kunhan kukkopoika ottaisi opikseen.

Koulu on ollut kova mutta looginen.

Laine tuli kauteen uusin elkein. Hän pani itsensä likoon. Taisteli ja puolusti. Löi itseään likoon. Ja, sanalla sanoen, hän pelasi sesongin alusta asti parempaa peruspeliä kuin koskaan aiemmin.

Mauricen toiveet liittyivät viimeisenä mainittuun. Taikasanaan: peruspeliin. Älä hukkaa kiekkoja, etenkään kaukalon kriittisillä alueilla. Syötä hyviä, pieniä, peliä tekeviä syöttöjä lavasta lapaan. Puolusta vastustajan ja oman maalin välistä. Kamppaile. Pidä pelaamisen elekieli sellaisena, että olet auttamassa paitsi itseäsi mutta ennen kaikkea joukkuettasi. Paineista. Takakarvaa. Älä haahuile jäällä, ole läsnä.

Ja Laine teki työtä käskettyä.

Juuri nyt Laine pelaa kuin Tapparassa konsanaan. Laine on oikeasti huomattavasti monipuolisempi pelaaja. Hän ei ole pelkästään huikean laukauksen omistava maalintekijä.

Laineella otti vain aikansa saada oma pelaajaidentiteettinsä esiin NHL-tasolla. Pelin taso ja vaatimus on kova, eikä Laine ollut valmis tuomaan koko repertoaariaan jäälle ensimmäisillä kausillaan. Eihän se sellainen ollut kovin hääviä, että Laine pelasi pleikkaria vapaa-ajat ja oikeissa peleissä lähinnä ylivoimaa.

Nyt hänen on mukava pelata toisessa kärkiketjuista yhdessä sentteri Mark Scheifelen ja laituri Kyle Connorin kanssa.

Mikä on muuttunut Laineen osalta?

Katsotaanpa lähemmin, mitä Laineen pelaamiselle on tapahtunut hänen kolmannella NHL-kaudellaan.

Iso asia on se, että NHL-lätkä on nyt huomattavasti seesteisempää ja tolkullisempaa, mitä se oli vielä viime ja toissa sesongilla. Laine on oikea Meidän pelin osaaja luitaan ja ytimiään myöten. Nyt sille on käyttöä myös rapakon takana.

Kukkopoika ei tiennyt, ettei hänen olisi kannattanut uhota NHL:n ensimetreillään sitä, ettei Jetsin paidassa tarvitse pelata Tapparan tyyliin trapia. Nyt Jets pelaa viisaasti trapia, ja se jos mikä sopii Laineelle. Ensimmäisten kausien aikana Laineen peruspelaaminen oli hukassa viidellä viittä vastaan, koska NHL:ssä pelaajien piti luistella vailla järjen hiventä kaukalon päästä päähän. Laine ei ole luistelupelaaja, vaikka hän on ottanut siinä edistysaskeleita.

Nyt Laine viipyilee enimmäkseen sopivan vähällä energialla omalla oikealla laidallaan. Laineen peruspeliavut tulevat parhaiten käyttöön, kun hän saa jäsentää suoritustaan. Silloin kun hän pelaa ensisijaisesti alueen kautta: lähtee alueelta, palaa alueelle, ja lähtee alueelta.

Sekään ei sopinut Laineelle, kun NHL-joukkueiden pelitapaan kuului laitureita vastaan pintsaaminen, josta selvittiin lähinnä viskaamalla kiekko keskialueelle, johon painoton laita luisteli ylijuoksujaan.

Nyt Laine ottaa rauhassa kiekon haltuunsa suhteellisen alhaalla, omassa laidassaan. Sen jälkeen hän tekee kevyesti rytmittävät temppunsa ja hakee syötön keskelle joko Scheifelelle, syöttää painottomalle pakille, palauttaa pelin puolen pakille tai kiskaisee, harvemmin tosin, ristipiston Connorille. Purkukiekko eteenpäin alueen voittamiseksi on vasta hätävara.

Siitä pelistä, mitä Laine pelaa nyt, on tuhansia toistoja Tapparan piiristä. Entinen kukkopoika voisikin nyt lähettää uudenlaisia, kiitollisia terveisiä Tampereen suuntaan.

On nautinto katsoa Laineen ja Scheifelen yhteistyötä jäällä. Kukkopoika tarvitsi jäälle pelaajan, jota hän katsoo sopivasti yläviistoon. Nyt yksittäinen vaihto ei merkitse enää Laineelle sitä, että hän on setvinyt itsensä huikeaan laukaisupaikkaan ja kiskaissut siitä sydämensä kyllyydestä.

Nyt riittää – ja kaikin on silloin todella hyvin –, kun saa syötettyä pari kertaa laadukkaasti sentterinsä lapaan vaihdon aikana. Se takaa koko ajan peliaikaa jatkossakin ykkös- ja kakkoslinjoissa, mikä taas takaa oikeastaan kaiken muun tarvittavan uran jatkoa silmällä pitäen.

Sekin sopii Laineelle paremmin kuin hyvin, ettei Scheifelen vitjassa tarvitse pelata sellaisia suoraviivaisia hyökkäyksiä, joissa kiekoton hyökkääjä rynnii keskeltä kohti vastustajan maalia. Sen sijaan ”Scheifelet” pelaavat usein takakiertoja ja jättösyöttöjä. Siinä on jotain lätkän estetiikkaa, kun Scheifelellä on silmät selässäänkin, kun hän löytää Laineen tai Connorin milloin mistäkin jäällä.

Nyt Patrik Laine pelaa omassa elementissään, kun maalien ja syöttöpisteiden suhde 1:2 on keikahtanut jälkimmäisten puolelle tuloksen osalta.

Ja on oikeastaan mukavampi kirjoittaa näin Laineesta, kun ei tarvitse laittaa sanaakaan hänen ylivoimapelaamisestaan.