Petteri Sihvosen kolumni: Urheilijat ovat yhteiskunnallista pohjasakkaa – he ovat pätkätyöläisiä ja jopa prekariaattia

Tiesihän tämän jo ennen koronakriisiäkin, vaan kriisin myötä asia on silmiemme edessä alastomana: urheilijat ovat yhteiskunnallista pohjasakkaa. He ovat parhaassakin tapauksessa vain pätkätyöläisiä, mutta lähinnä urheilijat kuuluvat niin kutsuttuun prekariaattiin.

Prekariaatilla tarkoitan tässä yhteydessä ihmisiä, joiden työsuhteet ovat epätyypillisiä ja tilapäisiä.

Urheilijat, ja tosi sanoen, oikeastaan osa muustakin urheiluväestä sijoittuu työtä tekevien alimpaan paarialuokkaan. Niin urheilijat kuin valmentajat kuin urheilutoimittajat, me kaikki olemme enimmäkseen joko pätkätyöläisiä tai sitten jopa osa prekariaattia.

Urheilu laboratorio-olosuhteen ihmiskokeena

Tapaan sanoa, ettei urheilu juuri koskaan johda yhteiskunnallisia kulkuja ja trendejä. Se mieluummin seurailee niitä viiveellä perästä. Ja kun jokin lopulta asettuu taloksi urheiluun, se on ja pysyy siinä sitten ikään kuin normaalikokoaan voimallisempana.

Jos jatkuvan yhteiskunnallisen pohdiskelun keskiössä on se, ovatko tuloerot Suomessa ja maailmalla kasvaneet, urheilun suhteen pohdintaa ei tarvitse käydä.

Ei tule äkkiä mieleen toista niin kärjistynyttä alaa kuin urheilu – rikkaat ovat tosi rikkaita, ja valtaenemmistö, eli köyhät, ovat tosi köyhiä. Tekee mieleni kärjistää siten, että urheilu on suorastaan jonkinlainen laboratorio-olosuhde ja ihmiskoe siitä, kun tuloerot on viritetty oikein tappiin.

Ihmisiä pisteytetään

Urheilun maailma on raaka.

Jos länsimainen niin sanottu "tavallinen työelämä" on tullut yhä kovemmaksi ja kovemmaksi siten, että kovimmissa paikoissa ihmiset on laitettu arvioimaan ja jopa pisteyttämään toinen toisiaan – minkä jälkeen heikoimmat on heitetty pihalle tai pantu vetämään itse johtopäätöksensä – urheilu on tässä suhteessa vielä monta luokkaa armottomampi maailma.

Sarjataulukot, pistepörssit, kilpailusijoitukset, maailmancupsijat ynnä muut osoittavat kaiken aikaa säälimättä kunkin urheilijan työmarkkina-arvon.

Jos normaalissa työelämässä on jonkin verran yleistymässä se, että niin kutsut omalla riskillään tilaisuuksia odottelevat työntekijät kärkkyvät paikkoja valmiina polkemaan palkkojaan, on sama mekanismi voimassa urheilussa, joskin osin käänteisenä. Koko ajan jäljessä oleva kärkkyy edellä olijan paikkaa, mutta saman tai paremman palkan toivossa.

Toisaalta, sivumennen sanoen, kotimaisen jääkiekkoilun pääsarjassamme Liigassa päävalmentajamarkkinat ovat lähes kokonaan vallanneet tällaiset tilaisuuksien odottelijat. Ei sovi ihmetellä yhtään, etteivät päävalmentajien palkat ole enää vuosiin kehittyneet, päinvastoin ne ovat laskeneet.

Köyhyysriskin rajalla

Urheilijat eivät vertaudu millään tapaa vakiotyöntekijöihin, sen sijaan heitä luonnehtii parhaimmin, tai oikeammin pahimmin, satunaistyöntekijän status. Ja kun nimeämään ryhdyin, eivätpä jotkut sellaiset termit kuin vakinaistamaton, osa-aikainen, nollatuntisopimuslainen ja köyhyysriski kauas urheilijoista liippaa.

Sillä tavalla urheilijat vertautuvat myös yrittäjiin, että he ovat oman markkinariskinsä kantajia kehdosta hautaan. Olkoonkin sillä erotuksella, että urheilu-ura on ohi viimeistään pian sen jälkeen, kun ikää alkaa olla mittarissa yli 30.

Ja vaikka urheilijat ovat ikään kuin olevinaan jonkinlainen ammattikunta, onhan jopa ammattiurheilijoita, ja joissakin johtavissa joukkuelajeissamme kuten jääkiekkoilussa ja jalkapalloilussa pelaajat ovat miten kuten järjestäytyneetkin, on selkeämpi ja raittiimpi ilmaista asia niin, että urheilija sopii lukea omaa työtään yksin myyvään työvoimaan.

Ja, kurillani totean, että ehkä sittenkin olen ollut väärässä, kun olen ajatellut, ettei urheilu koskaan johda yhteiskunnallisia kulkuja. Onhan urheilu ja urheilijat kai olleet jonkinlainen ikiaikainen malli Suomessa sekä määräaikaista osa- tai kokopäivätyötä tekeville että jatkuvaa osa-aikatyötä tekeville. Osa-aikatyötä tekeviä kun oli meillä jo ennen koronakriisiä yhteensä rapiat 500 000 henkilöä.

Tosin, kuten jo alussa sanoin, urheilijat ovat sillä tavalla vieläkin alempaa kastia, että he kuuluvat prekariaattiin.

Prekariaattiin kuuluvan tunnistaa siitä, että kaikkinainen toimeentulo ja elämäntilanne ovat epävarmoja. Kaiken kukkuraksi urheilijoiden työn – ja nyt koronkriisin aikana työttömyyden – suhde sosiaalitukiin on täysin puutteellinen. Ei ihme, että prekariaatille sanotaan olevan tyypillistä paitsi materiaaliset myös psyykkiset ongelmat.

Itse kaivettu sudenkuoppa

Rehellisesti sanoen minun tulee surku, kun katson monia suomalaisia nykyisiä tai tulevia huippu-urheilijoita, jotka jossain Instagramissa mainostavat tai piilomainostavat joitakin sponsoreidensa tuotteita, milloin mitäkin purnukoita. Jos asiat ja järjestelmät olisivat kunnossa, nämä nuoret saisivat keskittyä vain harjoitteluun, lepoon, ravintoon ja kilpailemiseen.

Jos haen väliin jonkin lohdullisemman lohduttomuuden, ovat urheilijat sikäli huikeaa porukkaa, ettei heidän identiteettinsä – itseluottamuksen ja itseymmärryksen merkityksessä – ole sittenkään kiinni siitä, mitkä ovat heidän tulonsa. Urheilijat ovat pystypäistä porukkaa. Mutta. Ehkä tässä jossain piileekin se sudenkuoppa, johon urheilijat tulevat astuneeksi.

Urheilijan tavoitteet ovat urheilijalle pyhiä ja omalakisia, riippumattomia. Uskon ja tiedänkin, että urheilijat mittaavat vain osan työnsä antimista ja palkasta rahassa. Itse urheilu, urheileminen ja siinä menestyminen ovat se juttu.

Ehkä sentään enää ei ajatella entiseen mittaan niin kuin minä ja itseäni paljon paremmatkin urheilijat muinoin ajattelivat: olisimme olleet valmiita maksamaan siitä, että saamme pelata jääkiekkoa SM-liigassa; erikoista oli, että siitä vieläpä maksettiin! Mitä himputtia, siitä tuli rahaa.

No, tuo tuossa edellä, tuollainen asenne ja orientaatio, se taitaa olla muisto vain. Mutta tohdin väittää, että yhäti ja alati jotakin tuollaista kuuluu urheilijuuteen. Ja se on se sudenkuoppa. Miksi maksaa näille hulluille yhtään mitään, kun ne ovat valmiita tekemään saman ilmaiseksi tai hyvin pientä korvausta vastaan?

Pomot sentään tienaavat urheilulla

Se sieppaa minua rajusti, että urheilu kuitenkin elättää valtavan määrän johtajia, pikkujohtajia, markkinamiehiä ja sen sellaisia. Tosin niin se on ollut aina, ja niin se on oleva.

Eivät urheilijat organisoi lakkoa pystyyn. Urheilijat tyytyvät sivusta seuraamaan, miten heidän harjoittelunsa ja tulostensa saaliin korjaavat nuo kaiken maailman pomot. Urheilijat ovat herroja varten; ei niin päin, että herrat olisivat urheilijoita varten.

Ja joka tapauksessa on varmaa, mitä huonommin urheilulla ja urheilijoilla menee, sitä varmemmin perustetaan aina uusia ja uusia todella kallispalkkaisia huippu-urheilun muutostyöryhmiä.

Kansaedustajat viis veisaavat urheilusta

Yleensä tällaisen kirjoituksen, joka on nyt tässä päättymäisillään, loppuun tulisi laittaa jokin ehdotus, miten puheena olevaa asiaa voisi parantaa. Myönnän, että sen suhteen olen voimaton.

Ehkä me, urheiluväki, otamme surkean tilamme vain omaan piikkiimme. Olen seurannut politiikkaa ja sen ydintä, eduskuntaelämää tarkasti noin vuodesta 1980 lähtien. En pakottamallakaan saa mieleeni ja kaiveltua muististani, että urheilun kysymykset olisivat nousseet merkittävällä tavalla suomalaisen politiikan keskiöön oikeastaan milloinkaan.

Jään odottamaan seuraavia eduskuntavaaleja. Jos silloinkaan eri medioiden eduskuntavaaliehdokkaille suunnatuissa kysymys- ja vastauspattereissa ei ole vaalikoneissa ainuttakaan urheiluaiheista kohtaa, tyydyn toteamaan, että urheiluväki on epäonnistunut pahemman kerran lobbaustyössään.

Itse emme kykene. Ja muita ei kiinnosta. Siinäpä se sitten.