– En pelkää varsinaista kuolemaa. Mutta kuolemaa edeltäviä tuskia pelkään. Minulla on hyvin alhainen kipukynnys muutenkin, sanoo kuolevia ihmisiä vuosikymmeniä viimeiselle matkalle saattanut Seppo Laurell.
Laurell on tehnyt saattohoitoon erikoistuneessa Terhokodissa vapaaehtoisena töitä kolmekymmentä vuotta.
Huomenta Suomen haastatteluun istahtanut Laurell on sitä mieltä, että työ kuolevien parissa ei ole arkipäiväistänyt omaa suhtautumista kuolemaan. Mies seilasi leipätyökseen 50- ja 60-luvuilla merillä ja silloin kuolema oli karummin läsnä.
– 50-luvulla kauppalaivaston alukset olivat yli-ikäisiä, laitteistot sodan aikana loppuun kuluneita ja vaarallisia käyttäjille. Silloin tapahtui näitä tapaturmaisia kuolemia. Niitä ehdin nähdä melkoisesti, entinen merikapteeni pohtii.
– Kyllä se silloinkin pysäytti ja järkytti, mutta silloin siitä meni ohi, kun oli vielä nuori. Ajatteli, ettei se kohdalle satu. Tuskin on niin huonoa tuuria.
Juhlallinen hetki
Laurellin mielestä kuolema Terhokodissa on aina hyvä ja tervetullut asia.
– Kuolema on juhlallinen hetki. Kun se tulee, hiljaa hiipuminen päättyy ja lankeaa täydellinen hiljaisuus, silloin tuntee, että se on juhlallinen hetki.
Pitkän päivätyön tehneen vapaaehtoisen mukaan Terhokoti on ollut oman kuoleman hyväksymiselle hyvää praktiikkaa. Kodin potilaat puhuvat harvemmin kuolemisesta.
– Potilaat puhuvat arkipäivän asioista. Puhutaan syömisestä, matkoista tai lapsuuden muistoista. Tavallista puhetta, silloin kun kykenevät puhumaan.