Tällaista on arki hoitokodissa, jossa yhden viikonlopun aikana hyvästeltiin kahdeksan ihmistä ikiuneen: "Kun potilas on kuollut, kiire lakkaa"

Pirkanmaan Hoitokodin aulassa kuuluu veden liplatusta ja pienistä saappaista lähtevää töminää. Lapset kysyvät vastaantulevilta hoitajilta, missä Niksu luuraa.

– Niin meillä on täällä myös oma kissa. Se on lasten suosikki, hoitokodin johtaja Anu Kartovaara selventää.

Niin kissalla, akvaariokaloilla kuin viherkasveillakin on tärkeä merkitys saattohoitokodin arjessa. Kartovaaran mukaan Niksu-kissa on asia, joka arkistaa ja johon voi turvata surun keskellä. Arkisten asioiden lisäksi hoitokodissa keskitytään läsnäoloon ja kiireettömyyden tunnun luomiseen. 

– Haluamme, että kuoleman voi kohdata arvokkaasti kivutta ja pelotta. Hoitajien pitää olla aitoja, herkkiä ja nöyriä. Jokainen kuoleva ansaitsee sen, että vierellä on aito ihminen. Pitää myös ymmärtää, että kaikille ei voi tyrkyttää apua.

Lue myös: Näkökulma elämisestä: Jos pelkäät kuolemaa, käy vierailulla saattohoitokodissa

Vuonna 1988 perustettu Pirkanmaan Hoitokoti on pohjoismaiden ensimmäinen. Haastattelua edeltävänä viikonloppuna siellä saatettiin haudan lepoon kahdeksan ihmistä. Potilaiden iät vaihtelevat 20 ja 100 vuoden välillä.

– Täällä ei ole enää titteleitä. Vain sillä on merkitystä, onko joku pitämässä sua kädestä kiinni, kun kuolema lähestyy.

Vaikka kuolema on läsnä joka hetkessä, hoitokodissa keskitytään ensisijaisesti elämiseen.

– Ne ovat kauneimpia hetkiä, kun koko suku kokoontuu tänne aulaan viettämään yhteistä aikaa.

Lue myös: Saattohoidossa pyritään luomaan rauhan tunnelmaa – tällainen on viimeinen joulu: "Sain vielä kuulla joululauluja ja olla läheisteni kanssa tämän hetken"

"Onko haudassa kylmä?"

Hoitokodin vieraskirja on täynnä kiitosviestejä. Monet niistä on kirjattu lapsen käsialalla. Yhdellä sivulla 6-vuotias tyttö kiittää henkilökuntaa isän hoitamisesta.

Hoitokodin psykososiaalisen tuen päällikkö Satu Marttilan terapiahuone on täynnä leluja ja lapsien tekemiä kortteja. Marttila kertoo, että kuolevan suurin huoli liittyy läheisten pärjäämiseen. Siitäkin syystä Marttilan vastapäätä istuu usein kuolevan lapsia tai lapsenlapsia. 

– Lapset ovat kauhean älykkäitä, eivätkä usein halua aiheuttaa huolta omille vanhemmilleen. Suru voi tulla myöhemmin kuukausien tai vuosien päästä. Toisaalta on myös niitä lapsia, jotka ovat itkuisia ja toivottomia juuri siinä hetkessä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen...

Marttilan mukaan lasten kysymykset voi olla todella yllättäviä.

– Lapsilla on usein tarve määrittää omaa paikkaansa läheisen kuoleman jälkeen. Eli kuka saa nämä tavarat ja voinko enää koskaan puhua hänestä?

Lasten kanssa on syytä puhua myös peloista, jotka läheisen kuolemaan liittyy.

– Jo sairaus vaiheissa voidaan puhua peloista ja tuetaan lasta olemaan kuolevan vierellä, silittämään, koskettamaan, juttelemaan ja menemään kainaloon.

Lue myös: Pitkittääkö lääkäri kuolemansairaan tuskaa vain siksi, että omainen ehtisi nähdä tämän elossa? Tuore tutkimus: "Tarvitaan oppia huonojen uutisten kertomiseen"

Marttila muistaa, kuinka erään kerran häneltä kysyttiin, onko haudassa kylmä.

– Mä ajattelen, että me vastataan, miten me tiedetään eli kuollut ei tunne mitään ja kaikki elollinen tulee päättymään kuolemaan. Emme vain tiedä sitä ajankohtaa.

Kerran lapsi pyysi Marttilalta, voisiko hän laittaa isälleen villasukat arkkuun, sillä isä tykkäsi aina käyttää villasukkia.

– On tärkeää kysyä omaisilta, kuinka he haluavat, että toimitaan sekä kuoleman hetkellä että sen jälkeen.

Työ ei lopu kuolemaan

Sairaanhoitaja Vilma Törmänen on työskennellyt Pirkanmaan Hoitokodissa vuoden ajan. Hän on mukana kuoleman hetkessä, jos potilas niin haluaa.

– Suurimmalla osalla potilaista kivut ovat hyvin hoidossa ja kuolema on rauhallinen. Joskus sitä ollaan hiljaa tai sitten toisinaan jutellaan potilaan kanssa kuolemaan asti.

Hoitaja kävelee ohi maljakon kanssa. Maljakko on täynnä punaisia neilikoita. Täällä kukilla on erityinen merkitys: kun joku on kuollut, niistä tehdään pieni kimppu kuolleen rinnan päälle.

Saattohoitokodissa työskentelevän työ ei lopukaan kuoleman hetkeen. Kuoleman jälkeen ruumis puetaan ja laitetaan kauniiksi. Lopuksi rinnalle lasketaan kukat.

– Kun potilas on kuollut, kiire lakkaa. Autamme omaisia saattelemaan kuolleen kappeliin, he saavat siinä vielä hyvästellä ja sitten sytytämme kuolleen muistoksi kynttilän.

"Kuolema ei ole täällä tabu"

Pitkän käytävän varrella on 17 potilashuonetta. Huoneet ovat pelkistettyjä, ja niin tilavia, että vieraat mahtuvat istumaan potilaan sängyn vierelle. Tänään kukaan potilaista ei pystynyt tai halunnut antaa haastattelua. 

Marttilalla on takana mittava ura kuoleman parissa. Ennen Pirkanmaan Hoitokotia hän työskenteli lasten syöpäosastolla. Vaikka Marttila kohtaa kuolemaa lähes päivittäin, ei hänkään voi aina välttyä herkistymiseltä.

– Jos joku ihminen on tullut lähelle, niin kyllä siinä itsellekin tulee itku tai kaipaus. Toisaalta se kuuluu ammattiini. Yritän hoitaa itseäni ja tunnistaa ne omat reaktiot, mitä eri kohtaamisista tulee.

Koska kuolema on joka päivä läsnä, ei siitä ole tarpeen tehdä suurta numeroa. Työ on myös muuttanut Marttilan suhtautumista kuolemaan ja vanhemmuuteen. 

– Täällä eletään täyttä elämää niissä rajoissa kuin mahdollista. Kuolemasta ei tehdä tabua, vaan siitä puhutaan ääneen.

Lue myös: Janita Lukkarinen elää joka päivä järkyttävissä syöpäkivuissa: "Isä otti vapaata töistä, että voi olla kanssani Terhokodissa"