Salla ja Riku liftaavat Helsingistä Lähi-idän kautta Intiaan – "Mentiin katsomaan, ovatko ne oikeasti niin pahoja paikkoja" | MTV Uutiset
Salla ja Riku liftaavat Helsingistä Lähi-idän kautta Intiaan – "Mentiin katsomaan, ovatko ne oikeasti niin pahoja paikkoja"
Salla ja matkalaisten vartijat Pakistanin Balochistanissa.Shutterstock, kuva Riku Mesiniemi
Julkaistu 18.11.2017 06:00
Petra Sundell
petra.sundell@mtv.fi
Liftausreissu Lähi-idän läpi Intiaan kuulostaa vaaralliselta. Salla Lohi ja Riku Mesiniemi lähtivät matkaan joitenkin kohteiden terrori- ja kidnappausuhasta huolimatta. He ovat liikkuneet välillä poliisisaattueessa, mutta silti Lähi-itä ei ole heidän mielestään sitä, mitä on annettu ymmärtää. Miten liftaus käytännössä toimii vieraalla maalla ilman yhteistä kieltä?
Salla Lohen ja Riku Mesiniemen matka alkoi viime syyskuun 8. päivänä, kun he liftasivat laivalla Helsingistä Tallinnaan. Kaksi kuukautta ja 136 kyytiä myöhemmin Riku ja Salla ovat päässeet Pakistaniin Quettan kaupunkiin, josta he kertovat Hyvää Elämää -sivustolle kokemuksistaan.
Alun perin idea itään suuntautuvasta liftausmatkasta ja siitä kertovasta dokumenttielokuvasta syntyi Rikun aiemmilla liftausreissuilla. Hän on liftannut Suomesta esimerkiksi Barcelonaan sekä Ruotsiin ja Norjaan Jäämeren rannoille.
– Liftaus on hyvä tapa nähdä maita ja tutustua kulttuuriin, koska itsensä voi löytää kenen tahansa kyydistä bisnesmiehestä maanviljelijään, Riku sanoo.
Riku päätti lähteä Helsingistä Intiaan syksyllä 2017. Matkaseuraksi hän sai Sallan, johon Riku oli tutustunut aiemmin Madagaskarille suuntautuneella yliopiston kenttäkurssilla.
Salla oli matkustanut vaarallisina pidetyissä paikoissa Afrikassa ja vaikuttunut ihmisten mukavuudesta ja vieraanvaraisuudesta.
– Erilaiset konfliktit ja yksipuolinen uutisointi ovat osasyitä Lähi-itään liittyviin negatiivisiin mielikuviin. Ajattelimme, että mennään katsomaan itse Itä-Eurooppaan ja Lähi-itään, ovatko ne oikeasti niin pahoja paikkoja kuin mielikuvat antavat ymmärtää, Salla kertoo.
Matkan etenemistä Helsingistä Intiaan seurataan kuvaamalla materiaalia dokumenttielokuvaan, joka käsittelee Rikun ja Sallan tapaamien ihmisten maailmankuvaa ja ennakkokäsityksiä vieraista kulttuureista. Riku toimii elokuvan ohjaaja-käsikirjoittajana, ja molemmat kuvaavat matkan vaiheita.
– Aiemmilla liftausreissuilla tuli sellainen ahaa-elämys: tämähän toimii, kyytiin pääsee ja ihmisiin voi luottaa. Se fiilis pitää saada dokumentoitua myös sellaisille osapuolille, jotka eivät välttämättä lähtisi itse tien viereen peukuttamaan, Riku sanoo.
"Ei nyt lähdetä ihan mihinkään Syyriaan"
Dokumentin kuvaamiseen tarvittavaan kamerakalustoon kerättiin varat joukkorahoituksen avulla, mutta muuten kaksikko kustantaa matkan säästöistään. Päiväbudjetti, jonka pitää riittää kaikkiin kuluihin matkoista majoitukseen ja ruokaan, on 15 euroa. Yöt vietetään teltassa ja tarjousten tullessa tuntemattomien ihmisten kotona.
Mukaan mahtuivat yhdet rinkat, joiden tavarat mietittiin tarkkaan.
– Itse olen sen verran minimalisti, että jätin kynsisakset kotiin, koska ne painavat liikaa. Sai enemmän kamerakamaa mukaan, Riku naurahtaa.
Reitiksi valikoitui 1960-1970-luvun hippien maareitti Intiaan. Matka kulki lopulta Viron, Latvian, Liettuan, Puola, Ukrainan, Moldovan, Romanian, Bulgarian, Turkin, Georgian, Azerbaidžanin, Iranin ja Pakistanin läpi.
Riku MesiniemiUkrainan Kiovassa Riku ja Salla majoittuivat Mariian luona, jonka Riku oli aiemmin majoittanut omassa kotonaan. Mariia liftasi suomalaisten kanssa Mustanmeren rannikolle Odessaan.
Matkavalmisteluiden isoin osa oli viisumeiden hankinta. Kaksikko tutustui myös matkustusmaiden säädöksiin ja tapoihin. Esimerkiksi Iraniin on laitonta viedä alkoholia, ja muslimimaissa vaatetukseen tulee kiinnittää erityistä huomiota.
– Tutkimme, missä ihmiset ovat ylipäätänsä liftanneet ja missä se on mahdollista. Ei nyt lähdetä ihan mihinkään Syyriaan tai muualle konfliktialueille, Riku kertoo.
– Ensin täytyi selvittää, onko valitsemamme reitti edes mahdollinen. Esimerkiksi monet ovat sanoneet, että Pakistanin läpi liftaaminen ei ole länkkäreille mahdollista, Salla sanoo.
Varoitteluja ja pelottelua turvallisuudesta riitti sitä enemmän, mitä lähemmäksi Pakistanin rajaa tultiin.
– Iranin ja Pakistanin rajalla meille sanottiin, että te tulette kuolemaan, älkää menkö Pakistaniin, projekti ei ole niin tärkeä. Älkää luottako ihmisiin, ne haluavat vain panttivankeja, seksiä ja muuta, Riku sanoo.
– Silloin ajatteli, että on mahdollista, että tuo on totta, mutta todennäköisesti kyse on ennakkoluuloista, kun ihmiset puhuvat paikoista, joissa eivät ole itse koskaan käyneet. Katsotaan kuitenkin päivä kerrallaan, miten olosuhteet muuttuvat ja toimitaan sen mukaan, hän jatkaa.
Suomen ulkoasianministeriön syyskuussa päivitetyn matkustustiedotteen mukaan Pakistanissa on poikkeava turvallisuustaso ja kaikkia turistimatkoja maahan tulee välttää. Terrori-iskut ovat mahdollisia, ja koko maassa on kidnappausuhka.
136 kyytiä, yksi huono kokemus
Rikun ja Sallan matka on sujunut tähän mennessä hyvin. Viisumien voimassaolon takia aikataulussa on ollut tärkeä pysyä, ja se on onnistunut hyvin. Myös budjetissa ollaan pysytty. Rahaa on mennyt jopa aiempaa suunniteltua vähemmän.
Kaksikon ei ole tarvinnut turvautua pidemmillä matkoilla kertaakaan muuhun liikkumismuotoon kuin liftaamiseen. Joidenkin kuskien kyydissä on menty pari kilometriä, toisten jopa yli 500. Saman kuskin kanssa on voitu viettää useampia päiviä, jos kuski on majoittanut Rikun ja Sallan kotiinsa.
– Kerran Puolassa kesti noin kaksi ja puoli tuntia saada kyyti, kun jouduimme vähän ikävään paikkaan kahden ison tien välissä olevalle poikkitielle. Poikkitieltä ei juuri mennyt ketään samaan suuntaan kuin me. Mutta päästiin sieltäkin sitten lopulta, Salla kertoo.
– Turkkiin mentyämme ei ole tarvinnut kertaakaan odotella kyytiä. Ollaan vain katsottu, millainen auto sieltä tulee, ja sopivan osuessa kohdalle nostettu peukku. Sitten me ollaankin jo kyydissä. Se on idässä toisin kuin Euroopassa, Riku kuvailee.
Kaupunkien keskustat ovat yleensä kaikista huonoimpia paikkoja etsiä kyytiä, sillä niissä liikenne on hyvin paikallista. Euroopassa toimivat hyvin huoltoasemat ja tienvierustat. Turkissa ja Lähi-idässä taas on voinut liftata ihan missä vaan, sillä Rikun ja Sallan mukaan kyydin saa aina.
Sekaan on mahtunut kaikenlaisia kyytejä rekoista avolavoihin, uusiin katumaastureihin ja vanhoihin rotiskoihin. Kuskeina on ollut nuoria, vanhoja, yksityisautoilijoita ja ammattikuskeja. Lähinnä kyytiin ovat ottaneet miehet, mutta toisaalta erityisesti Lähi-idässä he ovatkin aina kuskin paikalla.
– Romaniassa matkustin takakontissa, ja poliisien ja hautaustoimiston työntekijän kyydissä ollaan myös menty, Salla kertoo.
Salla ja Riku ovat hypänneet jokaiseen tarjottuun kyytiin. Paitsi pari kertaa, kun he eivät ole ymmärtäneet, onko kuski varmasti menossa oikeaan suuntaan.
Riku MesiniemiSalla ja matkailijoiden kuski Anar yrittävät pysäyttää seuraavaa autoa turkkilaisen moottoritien varressa.
Pari kertaa epäilykset ja kauhukuvat kuskista ovat heränneet ja rahavyötä on laitettu piiloon, mutta aina seuraavalla pysäkillä kuski onkin tarjonnut heille ruokaa ja osoittanut, ettei huoleen ole ollut mitään syytä.
Pelko on hiipinyt ainoastaan parin kaahailijan kyydissä.
– Iranissa parikymppiset äijät lähtivät ajamaan aika rivakasti, ja jossain vaiheessa mentiin sataakuuttakymppiä. Auto rätisi ja kolisi, ja tie oli kuoppainen ja mutkainen.
– Siinä olisi voinut käydä todella pahasti, jos mutkan takaa olisi tullut toinen auto vastaan. Keksimme tekosyyn, että meidän pitää jäädä vastaantulevalle moskeijalle. Jäimme siinä sitten pois kädet ja jalat vapisten, Riku kertoo.
Sallan mieleen on jäänyt vain yksi todella huono kuskikokemus. Riku oli hypännyt jo rekan kyydistä pois, kun kuski oli nähnyt kenkiä päälle laittavan Sallan selän tatuoinnin ja sen tarkemmin nähdäkseen tarttunut tämän housun resoriin ja kiskonut alas.
– Se on ollut ainoa tuollainen huono kokemus 136 kyydistä, ja siitäkin selvittiin, Salla sanoo.
Jo ensimmäinen tunne kuljettajasta kertoo paljon.
– Kerran Turkissa hyppäsimme erään miehen kyytiin, joka hetken ajon jälkeen alkoi vaikuttaa hieman oudolta. Sitten hän pysähtyi ja alkoi tarjoilemaan meille takakontista rakia, turkkilaista viinaa, ja korkkasi itselleen bissen.
– Vaikka hän oli mukava tyyppi, emme halunneet olla pidempään kyydissä, kun hän oli humalassa.
Jopa päiviä kului ilman yhteistä kieltä
Iranissa ei tunnettu liftauksen käsitettä ollenkaan. Ilman yhteistä kieltä selittäminen olikin pitkällinen prosessi.
– Iranilaiset ihmettelivät, miksi seisomme tien varressa ja mihin olemme menossa. Yleensä he veivät meidät taksiasemalle tai bussiasemalle ja ihmettelivät, miksi lähdimme kävelemään. Yritimme selittää, ettei ole rahaa, Salla kertoo.
– Laitoimme kädet ristiin ja pudistelimme päätä, ”no money, no taxi”, Riku kuvailee.
– He yrittävät antaa meille rahaa taksiin, mutta emme ottaneet sitä vastaan. Seuraavaksi meille tarjottiin ruokaa, Salla nauraa.
Riku MesiniemiIranissa Soltaniyehissa Mahdi otti Rikun ja Sallan (vas.) kyytiinsä, vei kotiinsa, tarjosi teetä, kakkua, porkkanamehua, omenoita ja vaimonsa Minan valmistamaa munakasta. He tutustuivat perheen kanssa myös kaupunkiin.
Englantia osaamattomia kuskeja on riittänyt koko ajan, mutta venäjän kielellä on selvinnyt monissa Itä-Euroopan ja Kaukasuksen maissa.
Jos yhteistä kieltä ei ole, Riku ja Salla kommunikoivat lähinnä yksittäisillä, helpoilla englannin kielen sanoilla ja käsillä elehtimällä. Hymyily ja asioiden näyttäminen on auttanut.
– On mennyt päiviä, että ollaan menty tyypin kyytiin, päädytty sen kotiin ja vietetty aikaa perheen kanssa. Jossain vaiheessa on vasta tajunnut, että ai niin, ei meillä ole yhteistä kieltä. Kommunikointi on ollut asioiden näyttämistä. Apuna ollaan käytetty vähän Google-kääntäjää, Riku kertoo.
Kuskien kanssa Salla ja Riku yleensä keskustelevat yleensä siitä, mihin he ovat menossa ja mistä tulossa. Erityisesti Lähi-idässä perheen merkityksen on huomannut, ja siitä onkin puhuttu usein ilman yhteistä kieltä.
Jos yhteinen kieli löytyy, voidaan kuskin kanssa puhua mistä tahansa.
– Yksi merkittävimmistä keskusteluista on ollut Iranissa Farzid-nimisen miehen kanssa. Hän tarjosi meille ruuat, majoituksen, pääsyliput nähtävyyksiin ja kaiken vapaa-aikansa huolehtiakseen meidän viihtymisestämme. Kaiken tämän päälle hän vielä halusi ostaa meille lahjoja, esimerkiksi laukun, jota hän oli nähnyt minun vaivihkaa hypistelevän basaarilla. Siihen ei osannut varautua yhtään, Riku sanoo.
– Farzid oli todella uskonnollinen eikä esimerkiksi ymmärtänyt eurooppalaista tyyliä, että tyttö- ja poikaystävä asuvat yhdessä tai saavat lapsia olematta naimisissa. Kävimme arkojenkin aiheiden ympärillä todella hienoja keskusteluja molemmin puolin, Salla kuvailee.
"Ei me edes mietitty, onko tämä turvaton paikka"
Edes rajanylityksillä Sallaa ja Rikua ei ole kertaakaan kuumottanut. Kaikki on sujunut yleensä hyvin rennosti ja helposti.
– Turkin rajalla rajavartijoilla oli menossa lounashetki, niin he pilkkoivat ja antoivat meillekin omenat ja toivottivat tervetulleeksi Turkkiin, Salla kertoo.
Näkemänsä perusteella ihmisillä on Sallan ja Rikun mielestä liian yksipuolinen kuva Lähi-idästä. Toki konfliktialueilla on oma tilanteensa, mutta heidän reitilleen osuneissa maissa osoitettiin sellaista ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, joka on heidän mielestään harvinaista koti-Suomessa.
– Iranissa tuntui melkein jatkuvasti siltä, että täällä on turvallisempaa kuin Suomessa tai monissa Euroopan maissa. Se johtuu siitä, että ihmiset siellä ovat niin hyväntahtoisia, vieraanvaraisia ja auttavaisia, Riku sanoo.
Etenkään Turkissa ja Iranissa ei matkailun turvallisuus epäilyttänyt kertaakaan.
– Kun telttailimme Iranissa, niin ei me edes mietitty, onko tämä turvaton paikka. Jos joku sinne olisi tullut, hän olisi varmasti vain ihmetellyt, mitä me teemme siellä pellolla, Riku jatkaa.
Riku MesiniemiSalla ja Riku telttailivat myös esimerkiksi Romaniassa.
Pakistanissa poliisisaattueessa
Entä Pakistan, jonne matkustamista Suomen ulkoministeriö ei suosittele?
Riku ja Salla joutuivat odottamaan Pakistanin rajalla poliisisaattuetta, jonka kanssa he ovat liikkuneet koko ajan rajalta Quettaan asti. Poliisisaattue on tällä hetkellä tavallinen viranomaisten järjestämä turvallisuuskäytäntö, sillä konfliktien, talebanien, huumeiden salakuljetuksen ja kidnappauksien takia turistit eivät saa ollenkaan liikkua alueella yksin.
– Täällä kulkeminen on kyllä hieman kyseenalaista. Poliiseilla olisi varmasti paljon muutakin tekemistä kuin kyyditä reissareita, Riku kertoo.
– Matkaajien tulee miettiä ja toimia fiksusti. Reissaajan vastuulla on minimoida haitat käyttämällä virkavallan suosittelemia kulkuneuvoja, junaa ja bussia. Ihmisillä on suuri huoli maansa maineesta. Yksikin kadonnut länsimainen matkalainen on katastrofi koko maalle.
Kuitenkaan edes Pakistan ei ole ollut niin kuumottava kokemus kuin Riku ja Salla odottivat.
– Monissa matkustusblogeissa on kerrottu, että täällä ei ole turvallista ja koko ajan sai olla varuillaan. Sitten kun me tultiin rajalta lävitse, niin sehän oli vain todella tylsää istumista autossa. Maisemat olivat toki upeat, ja tapasimme kiinnostavia ihmisiä, Riku kertoo.
– Monet paikalliset ovat sanoneet, ettei alueella tällä hetkellä ole talebaneja tai salakuljettajia. Tilanne on kuitenkin hyvin arka, ja kaupungissa tapahtui esimerkiksi tänä aamuna taas pommi-isku, Salla kertoo.
Erityisesti iranilaiset varoittelivat ennen Pakistanin rajaa maan vaaroista. Ihmisten epäluotettavuudella, pahoilla aikomuksilla ja kidnappauksilla peloteltiin.
– Se oli hauska jatkumo, jokaisessa maassa naapurimaita vähän syrjitään: "älkää menkö sinne, ei se ole hyvä paikka". Kun päästiin Pakistaniin, poliisisaattueessa kuski sanoi "USA, terrorist country, full of terrorist", Riku kuvailee.
– Se on ilmeisesti ihan globaali ilmiö, että kaikkea, mikä on oman maan rajojen ulkopuolella, pidetään jotenkin huonompana tai vaarallisempana, Salla toteaa.
Riku Mesiniemi Riku ja Salla olivat Mahlan (keskellä) ja Alirezan (vasemmalla takana) ensimmäiset sohvasurffaajat Iranissa, Kermanissa. He matkustivat pariskunnan kanssa viikonlopuksi maaseutukylässä sijaitsevalle isovanhempien talolle. Aamiaiseksi tarjottiin iranilaista leipää ja tomaattimunakasta.
"Olemme saaneet tästä matkasta niin paljon"
Paras asia matkalla on ollut sekä Rikun että Sallan mielestä ehdottomasti ihmisten tapaaminen ja heidän elämäntarinoihinsa ja kulttuuriinsa tutustuminen.
– Kaikista parasta on ollut huomata se, kuinka ihmisiin voi luottaa. Suurin osa ihmisistä oikeasti vain haluaa toisille ihmisille hyvää, ja varsinkin täällä idässä. Ihmiset tarjoavat ruokaa ja vievät sinut kotiinsa nukkumaan, Salla kertoo.
– Kun ihminen päättää ottaa sinut kyytiin, hän on päättänyt olla avoin tuntemattomalle henkilölle. Siten pääsee kuulemaan asioita, joita tavallisena reissaajana ei välttämättä pääisisi kuulemaan, Riku sanoo.
Sallan ja Rikun matka jatkuu seuraavaksi Intiaan, jossa tarkoitus on viettää pari viikkoa ja sitten palata lentäen takaisin Suomeen. Matkasta kertovan dokumentin ensi-ilta on luvassa näillä näkymin ensi kesän jälkeen, ja sen voi katsoa myöhemmin valittavasta palvelusta pientä maksua vastaan.
– Emme halua itse hyötyä rahallisesti tästä projektista, vaan tarkoitus on muuttaa kuvaa näistä alueista. Siksi lahjoitamme kaikki elokuvan tuotot Lähi-idän kriisialueille, niille, jotka sitä eniten tarvitsevat, Salla kertoo.
– Olemme saaneet tästä matkasta itse jo niin paljon. Uusia ystäviä, mieltä avartavia kokemuksia, hyvää ruokaa. Sellaisia asioita, joita rahalla ei voi saada, Riku kiteyttää.
Mitä kaikkea koiran kanssa matkustaessa pitää ottaa huomioon?
Lemmikkien kanssa paljon reissannut Tuomo Heikkinen kertoi Huomenta Suomessa kesäkuussa 2017, milloin koira pitää jättää hotellihuoneeseen ja mitä haasteita hän on matkoillaan kohdannut.
