Suomella on edessä joko kymmenen vuoden kurjuus tai hyppy maailman huipulle. Kumman valitsemme? Tätä kysyy MTV Uutisten kolumnisti Risto E.J. Penttilä.
On vuosi 1982. Sakea sumu on peittää Holmenkollenin hyppyrimäen ja kisamontun. Hyppyvuorossa on 18-vuotias Matti Nykänen. Matti ei mieti olosuhteiden vaikeutta. Hän ei ajattele, että otetaan rauhallisesti, sillä tuleehan niitä uusia kisoja. Hän ottaa virtaviivaisen asennon, keskittyy ja ponnistaa. Hurja hyppy tuo maailmanmestaruuden ja aloittaa pitkän uran maailman huipulla.
On vuosi 2020. Sitkeä virus on pysäyttänyt maailmantalouden. Hyppyvuorossa on 102-vuotias Suomi. Mitä tekee Suomi? Onko asenne sama kuin Matti Nykäsellä? Vai ajattelemmeko, että vedetään tämä hyppy nyt puolella teholla, kun olosuhteet ovat niin vaikeat?
Uskokaa tai älkää, talouspolitiikan asiantuntijat ovat jälkimmäisellä kannalla. Vesa Vihriälän viisaiden miesten ryhmä ehdottaa, että nostamme veroja, alennamme talousennusteita ja varaudumme pitkään ja vaikeaan aikaan. Eihän sumussa kukaan voi tehdä voittohyppyä!
Lue myös: Nyt se on virallista: Suomi on taantumassa
Suomella on takanaan kaksi hyvin erilaista lamaa. Vuonna 1990-luvun alkupuolella putosimme korkealta ja kovaa. Suomen bruttokansantuotteen pudotus oli suurin OECD-maissa. Mutta hurja oli myös nousu. Nokia valloitti maailmanmarkkinat. Leijonat voittivat kultaa Tukholmassa. Suomalaisesta opettaja tuli koko maailman ihailun kohde. Vajaat kymmenen vuotta suuren pudotuksen jälkeen olimme maailman kilpailukykyisin kansantalous sveitsiläisen tutkimuslaitoksen IMD:n mukaan.
Entä se toinen lamatarina?
Vuonna 2009 Suomen BKT putosi noin kahdeksan prosenttia. Nokia menetti nopeasti markkina-asemansa. Suomen PISA-tulokset laskivat. Teiden korjaukseen ei enää ollut rahaa. Julkiset palvelut näivettyivät. Samaan aikaan Ruotsi, jonka olimme juuri saaneet kiinni BKT per asukas -luvuissa, ampaisi hurjasti edelle. Virosta tuli digitalisaation tähti ja Tanska näytti, miten valmistetaan maailman parasta ruokaa. Suomi oli huonoin pohjoismaa.
Mikä selittää eron 1990-luvun laman ja finanssikriisin jälkeisen ajan välillä? Politiikka. 1990-luvulla Suomi toimi kuin Matti Nykänen. Se trimmasi itsensä kilpailukuntoon eli virtaviivaisti julkisen sektorin. Se vähensi ilmanvastusta eli liittyi Euroopan Unionin jäseneksi. Ja kehitti räjähtävän ponnistusvoiman eli siirtyi avoir fiscal -yritysverotukseen. Muutos vähensi yritysten ja niiden omistajien yhteistä verotaakkaa, lisäsi investointeja, laajensi veropohjaa ja, yllätys, yllätys, toi valtiolle moninkertaiset verotulot.
Finanssikriisin jälkeen toimimme päinvastoin. Sen sijaan, että olisimme virtaviivaistaneet julkista sektoria, aloitimme hallintouudistusten loputtoman sarjan. Sen sijaan, että olisimme tehneet omistamisesta mahdollisimman kannattavaa, ryhdyimme nostamaan siihen liittyviä veroja. Sen sijaan, että olisimme saaneet vetoapua Euroopan Unionilta, jouduimme mukaan sen sotkujen selvittämiseen. Mutta viime kädessä kyse oli asenteesta. 1990-luvulla meillä oli rohkeutta uudistua. Finanssikriisin jälkeen sitä ei ollut.
Riittääkö meillä nyt rohkeutta voittohyppyyn? Väitän, että riittää. Väitän, että suomalaiset lähtevät jälleenrakennukseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.
Mitä hallituksen pitäisi tehdä?
Talouden nopea ja turvallinen avaaminen on jo alkanut. Hyvä näin. Nopeutetaan sitä, kun huomataan, että tartunnat saadaan pidettyä hallinnassa. Esimerkit muualta maailmalta osoittavat, että tämä voidaan tehdä.
Verotus vaikuttaa enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia. Työnteosta, yrittämisestä ja omistamisesta on tehtävä kannattavampaa kuin koskaan aikaisemmin. ”Verot alas” on oikea tie vielä pitkään.
Entä paljon puhuttu paikallinen sopiminen? Kriisin aikana olemme nähneet hienoja esimerkkejä siitä, miten työntekijät, työnantajat ja omistajat ovat yhdessä venyneet. Olemme nähneet, miten etätyö voi olla tehokasta ja motivoivaa. Jatketaan samaan malliin. Annetaan yritysten sopia paikallisesti sekä etätöistä ja tavallisista töistä. Ay-liikkeelle tämä on suuri mahdollisuus. Se voi muuttua komento-organisaatiosta palveluorganisaatioksi.
Mutta voimmeko luottaa suomalaisiin? Jos puramme sääntelyä ja alennamme verotusta, niin ihmiset saattavat ryhtyä toimimaan luonnon ja ilmaston kannalta kestämättömällä tavalla. Joku maaseudun eläjä voi ostaa suurimoottorisen nelivetomaasturin. Ja naapurin perhe voi syödä lihaa monta kertaa viikossa. Eikö nämä nyt ainakin pidä estää?
Minä uskon vahvasti siihen, että suomalainen teollisuus, palvelusektori ja kuluttaja ovat pysyvästi vihertyneet. Vastuullisuudesta on tullut osa meidän dna:ta. Jos alennamme yritysten verotusta, ne pystyvät myymään enemmän vihreää teknologiaa maailman markkinoille. Jos rinnastamme yksityiset ihmiset yrityksiin ja sallimme heidän vähentää kaikki työ- ja sivukulut omasta verotuksesta, ihmiset ryhtyvät käyttämään paikallisia palveluja. Amazon-postitusten määrä vähenee. Ympäristö kiittää. Jos teemme omistamisesta kannattavaa, suomalaiset sijoittajat investoivat ympäristön, yhteiskunnan ja oman yrityksen kannalta kestäviin hankkeisiin. Valtion diktaatteja ei tarvita.
Miten tämä kaikki sitten maksetaan? Nämä veronalennukset ja muut helpotukset? Hyvä kysymys. Vastaus löytyy tilastoista. 1990-luvun laman jälkeen onnistuimme vähentämään velan osuutta bkt:sta vaikka vähensimme verotusta ja sääntelyä. Finanssikriisin jälkeen velkaantumisemme karkasi käsistä. Kumpi on parempi strategia: virtaviivaistaminen vai valtion menoelvytys ja veronkorotukset?
Olisipa Matti Nykänen täällä. Hän kertoisi, kannattaako satsata suureen hyppyyn vai hiljaiseen hiipumiseen.
Kirjoittaja on MTV Uutisten kolumnisti, joka työskentelee Nordic West Officen toimitusjohtajana.