Raakel Lignellin kolumni: Vannoin, etten ikinä tekisi kuin äitini – kunnes sain itseni kiinni juuri samasta asiasta

1:13
10 asiaa, joita äitisi ei koskaan kertonut sinulle.

Äitiys muuttaa naisen. Äidinrakkautta pidetään ihmisen vahvimpana tunteena. Kun yhteys omaan pienokaiseen syntyy ja syvenee, kokemus ylitsevuotavasta ja kaiken kattavasta rakkaudesta on jäljittelemätön.

Ja ihmeellistä kyllä, saman tunteen kokee jokaisen lapsen kanssa. Äidinrakkauden määrä ei ole rajallinen, se ei vähene esikoista kohtaan pikkusisaruksen saapuessa, vaan kumpuaa ehtymättömästä lähteestä. Näinhän ei lie muiden rakkaudentunteiden kanssa. Kuka kokisi palavaa rakkautta useaan kumppaniin samanaikaisesti, koko elämän kestoisesti? Lapsen rakkaus äitiin rajoittuu myös yhteen tai kahteen mahdolliseen kohteeseen.

Äiti on elämän alkulähde ja turvallisuuden perikuva. Äiti käsitteenä vallitsee myös Jumalan äitinä, äiti maana, jopa yliopistomaailmassa alma materina.

Kansalliskuvastossamme Lemminkäisen äiti pelastaa poikansa Tuonelan joesta ja ompelee hänet kasaan. C.G. Jungin arkkityyppiteoriassa Suuri Äiti voi uhrautuvan naiseuden ohella olla myös ”syöjätär”, julma äiti, kuten monen klassisen sadun äitipuolet. Naisen alkuvoima on vastaansanomaton. Siksikö niin moni aikakausi ja kulttuuri on yrittänyt ja yrittää painaa ja rajata naisen ominaislaatua, joka ei rajoitu pelkästään äitiyteen?

”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta” runoilee Lauri Viita.

Kun sydämessä väpättää

Äidinvaisto on yksi ihmeellisimmistä asioista. Sitä ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, mutta kokemuksesta tiedän sen todeksi. Kun sydämessä väpättää ja tuntee jonkin olevan pielessä, vaikka ulkoisesti päivä näyttäisi paistavan normaalisti. Tai kun tietää milloin on oikea hetki uskaltaa päästää irti ja luottaa että omat jalat kantavat, eikä muksahdus saa aikaan korjaamattomia vaurioita.

Äidin vastuu lapsen kasvusta ja kasvatuksesta on ylitsepääsemätöntä ja itsestään selvä. Tämä luonnon langettama tehtävä toimii myös vastavuoroisesti, lapsi kasvattaa äitiään.

Ilman omia lapsiani olisin varsin eri ihminen, luulisin tietäväni ja hallitsevani moninaisia asioita. Nyt tiedän, miten vähän omaa tai varsinkaan toisten elämää voikaan hallita. Silti on vastuu kannettava. Kipuilu lapsista voi myös olla oman keskeneräisyyden kipuilua.

Sukupolvien ketju tuntuu myös äitiydessä. Oman äidin ja isoäidin tekemiset ja sanomiset, joita itse teininä vannoi olevansa toistamatta, pompsahtelevat näkyviin. Itse kunkin on valittava, mitä sillä henkisellä perimällä tekee, jatkaa vai muuttaa. Kun äitini kärkkäällä kielellään arvosteli ystäviäni, vannoin, etten ikinä tekisi niin. Kunnes sain itseni kiinni juuri samasta asiasta, samalla vimmalla höyryttynä. Eikä se jäänyt edes yhteen kertaan. Olen sittemmin opetellut hienovaraisempaa ilmaisua ja kieleen puremista.

Toisaalta alan vasta nyt nähdä äitini myös koko elämän kokoisena naisena, en ainoastaan äitinä ja isoäitinä. Pohdin hänen taustojaan, elämänpiiriään, toteutumattomia ja toteutuneita unelmia, menetyksiä ja saavutuksia, pettymyksiä ja elämän suuria lahjoja. Ymmärrän, että hänelläkin on osa-alueita ja salaisuuksia, joita en koskaan tavoita. Ihailen hänen voimaansa ja katkeamattomuuttaan myrskyissä, periksiantamatonta käytännön tukea ja apua meille lapsilleen.

Ikääntyminen haurastuttaa jokaista, huoltoketju alkaa vaivihkaa muuttaa suuntaansa ja monenlainen luopuminen tuo mukanaan haikeita sävyjä. Elämän rajallisuuden hyväksyminen myös kirkastaa arkisenkin hetken, kevään ensimmäisen voikukkapedin nurmikolla, aamukahvin tuoksun, hipaisun käsivarrella.

Rakastan äitiä, ihmistä, epätäydellistä, kuten me kaikki ja juuri siksi niin täydellistä. 

Lisää aiheesta

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja