Äitiys muuttaa naisen. Äidinrakkautta pidetään ihmisen vahvimpana tunteena. Kun yhteys omaan pienokaiseen syntyy ja syvenee, kokemus ylitsevuotavasta ja kaiken kattavasta rakkaudesta on jäljittelemätön.
Ja ihmeellistä kyllä, saman tunteen kokee jokaisen lapsen kanssa. Äidinrakkauden määrä ei ole rajallinen, se ei vähene esikoista kohtaan pikkusisaruksen saapuessa, vaan kumpuaa ehtymättömästä lähteestä. Näinhän ei lie muiden rakkaudentunteiden kanssa. Kuka kokisi palavaa rakkautta useaan kumppaniin samanaikaisesti, koko elämän kestoisesti? Lapsen rakkaus äitiin rajoittuu myös yhteen tai kahteen mahdolliseen kohteeseen.
Äiti on elämän alkulähde ja turvallisuuden perikuva. Äiti käsitteenä vallitsee myös Jumalan äitinä, äiti maana, jopa yliopistomaailmassa alma materina.
Kansalliskuvastossamme Lemminkäisen äiti pelastaa poikansa Tuonelan joesta ja ompelee hänet kasaan. C.G. Jungin arkkityyppiteoriassa Suuri Äiti voi uhrautuvan naiseuden ohella olla myös ”syöjätär”, julma äiti, kuten monen klassisen sadun äitipuolet. Naisen alkuvoima on vastaansanomaton. Siksikö niin moni aikakausi ja kulttuuri on yrittänyt ja yrittää painaa ja rajata naisen ominaislaatua, joka ei rajoitu pelkästään äitiyteen?
”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta” runoilee Lauri Viita.
Kun sydämessä väpättää
Äidinvaisto on yksi ihmeellisimmistä asioista. Sitä ei ole pystytty tieteellisesti todistamaan, mutta kokemuksesta tiedän sen todeksi. Kun sydämessä väpättää ja tuntee jonkin olevan pielessä, vaikka ulkoisesti päivä näyttäisi paistavan normaalisti. Tai kun tietää milloin on oikea hetki uskaltaa päästää irti ja luottaa että omat jalat kantavat, eikä muksahdus saa aikaan korjaamattomia vaurioita.