Mainos

Raakel Lignellin kolumni: Äitinä sukupolvien ketjussa – Mistä rakennusaineista oma äitiys on tehty?

Kuka olen oman sukuni naisten ketjussa? Mistä rakennusaineista oma äitiys on tehty? Käsitys äitiydestä mukautuu ja kehittyy sukupolvien saatossa, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.

Näkemys ja ymmärrys omasta äidistä muuttuu ikävaiheittain. Miten vähän osasinkaan nuorempana ajatella äitiäni kokonaisena ihmisenä, osana oman sukunsa historiaa.

Minulle äiti oli äiti, toki isäni puoliso, myös työteliäs yrittäjä, muttei varsinainen lihaa ja verta oleva nainen.

Nyt keski-iässä on auennut päässäni laajempi maisema äitiini liittyen, myös taaksepäin. Samalla tajuan, että mikäli saan elää äitini ikään, on maisema tai ainakin näkökulma taas erilainen.

Lapsuuteni äidin muistan välähdysmäisinä, kauniina tuokioina, kuin hypähtelevästä kaitafilmistä. Vahvimpana kuitenkin nousevat muistot itkevästä, surevasta äidistä, jota kaikin tavoin halusin lohduttaa ja piristää.

Laulu ja soitto ilahduttivat äitiä

Toinen isosiskoni menehtyi leukemiaan ollessani kolmevuotias. Suru leimasi kotimme ilmapiiriä vuosikausia. En sitä pienenä lapsena niin ajatellut, koti on koti ja perhe on perhe. Olimme tiivis, kolmen sukupolven liittymä, isovanhemmatkin asuivat samassa talossa.

Varhain jo tajusin, että ilahdutan äitiä laululla ja soitolla. Vieraiden tullessa kyläilemään tytärten musisointi kuului perussettiin.

Teininä se alkoi ärsyttää, mutta jatkoin sitä silti. Se oli mitätön vastapalvelus vanhempieni satsauksesta soittoharrastukseeni.

Teininä en aina ymmärtänyt äitiä

Teininä vannoin, että ikinä en omille lapsilleni tule sanomaan sitä tai tätä, mitä oma äitini minulle sanoi. Kuten miljardit menneet, olevat ja tulevat teinitytöt.

Mielestäni äiti oli epälooginen, rajoittava ja ehdollistava, eikä ollenkaan ymmärtänyt maailman menoa eikä varsinkaan nuoren tytön sielunmaisemaa. Todellisuudessa sain matkustella ja toteuttaa itseäni todella nuoresta saakka poikkeuksellisen paljon.

Ja ilomielin reissasin myös äidin kanssa, koluttiin konsertit ja vaatekaupat, käytiin samalla kampaajalla, naurettiin mielestämme junteille ja tyhmille tyypeille, oltiin yhdessä milloin milläkin dieetillä, ja välillä otettiin yhteen sanallisesti niin, että niin isä kuin isovanhemmat karkasivat tilanteesta mahdollisimman kauas.

Yhteenottojen syy oli aina äidissä. Minä, kypsä pikkuaikuinen olin aina oikeassa. Tosiasiassa äiti välillä olikin se, joka kinat aloitti, hän on temperamentiltaan lyhyellä sytytyslangalla varustettu teräväkielinen nainen. Ja ainut lapsi. Minä puolestani kuopus, jolle sallittiin yleinen kuittailu koko suvulle.

Isoäidin kanssa välit olivat luottamukselliset, hänen olkapäänsä oli tarjolla, kun äidin rajat tulivat vastaan. Tosin oli isoäidilläkin rajat, ne vain ilmenivät eri asioissa.

Oma äitiys muutti ajatteluni

Oma äitiys muutti asetelman. Tajusin äitiyden suojelutarpeen vaistonvaraisuuden. Mielipide-eroavaisuudet tuntuivat vähäpätöisiltä.

Oli ihanaa jakaa riemu lasten ilmeistä, kehityksestä ja kakan koostumuksesta, miettiä yhdessä nukutuskeinoja, kuulla juttuja omastakin vauva-ajasta.

Ajoittain kampesimme lasten kasvatusasioista, kaikessa ei oltu samoilla linjoilla. Nuorena äitinä hermostuin, jos perheemme arjen rajoja ja käytäntöjä ei noudatettu.

Kun puhelin soi mielestäni turhan usein ja mummi kyseli lasten kuulumisia, teki mieli huutaa, että hanki elämä. Nyt hymyilyttää.

Kyllä lapset erottavat kodin ja mummolan ja siinähän rikkaus piileekin. Mummolassa saa hemmotella. Eikä liikaa rakkautta voi kukaan saada.

Viisi teiniä teki minusta eri ihmisen

Lasten murrosikä kasvatti minua rajusti. Viiden teinin jäljiltä olen aika eri ihminen. Ilman niitä vuosia kuvittelisin ehkä olevani täydellinen äiti, olin ollut kotona lasten kanssa useita vuosia, useaan otteeseen.

Kehitys ei mene kenenkään kohdalla suoraviivaisesti. Jokaisella on omat vaiheensa, omassa tahdissaan. Äitinä ei voi mutkia suoristaa eikä kumpareita tasata, vaikka kyllä sitäkin yritin. Voi vain elää rinnalla ja ottaa kopin kun horjahdus tulee.

Sain itseni kiinni varsin usein sanomasta asioita äitini suulla. Juuri niitä asioita, joita vannoin olevani sanomatta. Yleisin tällainen tematiikka taisi olla poika– ja tyttökavereiden laatu. Kas kummaa, kun omatkaan lapseni eivät antaneet niitä puolestaan valita.

Uskoutuminen toimii molempiin suuntiin

Ajat muuttuvat, myös parempaan. Lapsemme jakavat mietteitään, ilojaan ja huoliaan paljon suoremmin ja avoimemmin kuin mitä itse tein äidilleni nuorena aikuisena. Halusin pärjätä, enkä tuottaa huolta.

Sama varmasti pätee omaankin jälkikasvuun, mutta jos olen onnistunut vähän laskemaan rimaa jakamisessa, olen kiitollinen.

Itse asiassa uskoutuminen toimii molempiin suuntiin. Nykyään kerron melko suoraan omatkin fiilikseni nuorille aikuisillemme.

Taaperoaskeleita isoäitinä

Otan omia taaperoaskeleitani isoäitinä. Tajuan nyt äitini totaalisen hurahduksen lapsenlapsiinsa. Itsekin ihastelen ja ihmettelen uuden elämän täydellisyyttä, nuuhkin viattomuutta ja tankkaan riemua.

Äitini jatkoi oman äitinsä perinnettä, omistautui pienille. Se on ollut perheemme kantava voima. Siinä ketjussa haluan itsekin olla vahvana jatkeena.

Koen, että omaa elämää on vielä suuri osa elämättä ja kokematta. Että isoäitiys on vahva osa sitä, mutta on muutakin. Pohdin omaa ajankäyttöäni ja voimavarojani: missä menee hiuksenhieno, mutta oleellinen ero omistautumisen ja uhrautumisen välillä?

Yhtä asiaa ihmettelen suuresti tällä hetkellä: miten vanhempani jaksoivat yli viisikymppisinä hoitaa viittä lastamme, samalla siivoten meidän talomme?

Kun itse juoksen maailman rakkaimman ja ihanimman kaksivuotiaan perässä pari päivää, olen täysin raato ja koti on mullinmallin. Siisteydestä viis, nyt luodaan uuden sukupolven lapsuuden muistoja.

Onnea Äidit – rakkaudessa väkevät! 

Mainos

Lisää aiheesta
    Mainos

    Suosituimmat videot

    Mainos

    Uusimmat

    Mainos
    Mainos
    Mainos
     

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.