Kuka olen oman sukuni naisten ketjussa? Mistä rakennusaineista oma äitiys on tehty? Käsitys äitiydestä mukautuu ja kehittyy sukupolvien saatossa, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Näkemys ja ymmärrys omasta äidistä muuttuu ikävaiheittain. Miten vähän osasinkaan nuorempana ajatella äitiäni kokonaisena ihmisenä, osana oman sukunsa historiaa.
Minulle äiti oli äiti, toki isäni puoliso, myös työteliäs yrittäjä, muttei varsinainen lihaa ja verta oleva nainen.
Nyt keski-iässä on auennut päässäni laajempi maisema äitiini liittyen, myös taaksepäin. Samalla tajuan, että mikäli saan elää äitini ikään, on maisema tai ainakin näkökulma taas erilainen.
Lapsuuteni äidin muistan välähdysmäisinä, kauniina tuokioina, kuin hypähtelevästä kaitafilmistä. Vahvimpana kuitenkin nousevat muistot itkevästä, surevasta äidistä, jota kaikin tavoin halusin lohduttaa ja piristää.
Laulu ja soitto ilahduttivat äitiä
Toinen isosiskoni menehtyi leukemiaan ollessani kolmevuotias. Suru leimasi kotimme ilmapiiriä vuosikausia. En sitä pienenä lapsena niin ajatellut, koti on koti ja perhe on perhe. Olimme tiivis, kolmen sukupolven liittymä, isovanhemmatkin asuivat samassa talossa.
Varhain jo tajusin, että ilahdutan äitiä laululla ja soitolla. Vieraiden tullessa kyläilemään tytärten musisointi kuului perussettiin.
Teininä se alkoi ärsyttää, mutta jatkoin sitä silti. Se oli mitätön vastapalvelus vanhempieni satsauksesta soittoharrastukseeni.