Elämässä tulee vastaan siirtymävaiheita, voisi puhua siirtymäriiteistä. Tyypillisiä sellaisia ovat esimerkiksi konfirmaatio, vanhojen tanssit, lakkiaiset, polttarit, häät ja lopulta hautajaiset. Niihin liittyy yksilön sosiaalisen aseman muutos. On liittymisriittejä, irtautumisriittejä ja vaihderiittejä, kirjoittaa Raakel Lignell kolumnissaan.
Menneinä aikoina maailma ja sen mysteerit käsiteltiin yhdessä riittien kautta. Nykyään seremoniat ovat usein vain näennäinen hauska perinne, jolla ei ole varsinaisesti tekemistä ihmisen valintojen, kasvun ja kipuilun kanssa.
Näiden sosiaalisesti tunnustettujen seremonioiden lisäksi tulee vaiheita, joissa tuntuu, kuin olisi eteisessä, eikä oikein tietäisi, minkä oven avaisi. Jos ovia edes on näkösällä.
Suojakerros oheni vaihe vaiheelta
Juuri nyt olen yhdessä näistä eteisistä: lapset ovat lentäneet pesästä, työkuviot ovat menossa uusiksi, kotona puoliso ja koirat. Yhtäkkiä en tiedäkään, mitä tekisin kaikella tällä ajalla. Omalla ajalla, josta hetkittäin haaveilin suurperheen pyörityksen lomassa.
Rakastuminen ja intensiivinen perhe-elämä antoi immuniteetin kaikkea uhkaavaa vastaan, kuin henkisen märkäpuvun, joka suojaa kylmältä, vaikka missä räpiköisi.
Suojakerros oheni vaihe vaiheelta: kun lapset menivät kouluun, kun kuopuskin siirtyi pienen kyläkoulun turvasatamasta yläkouluun, kun lapset yksi toisensa perään saivat valkolakin ja muuttivat omilleen, kun toivotut opiskelupaikat aukenivat, kun täydellinen nyytti teki minusta isoäidin.
Nämä elämän käännekohdat ovat siirtymäriittejä, ilon ja riemun juhlia, mutta myös haikeaa luopumista kun havahtuu tajuamaan, että vastahan itse olin tuossa vaiheessa.