Raakel Lignellin kolumni: Mansplaining vai womansplaining?

Miestä kohdellaan usein kuin pikkulasta. Tunnistatte varmaankin tilanteen, jossa lapselta kysytään miten koulussa menee ja äiti alkaa vuolaasti selittää arvosanoja, lempiaineita ja harrastuksia lapsen istuessa vieressä mykkänä, noloudesta tai kiukusta kutistuneena. Mutta kuinka usein kuulenkaan naisen puhuvan vieressä olevasta puolisostaan kuin tämä ei olisi paikalla.

”Meidän Teuvolla ei kerta kaikkiaan ole värisilmää, olis ostanu vihreän paidan sinisten housujen kanssa…taas se oli käsi sipsipussissa vaikka kolesteroliarvot on koholla… arvaa vaan saako Teuvo maksettua laskut ajallaan…taaskaan se ei ole saanut aikaiseksi tehdä pihatöitä ennen lumen tuloa… sanoin juhlissa Teuvon esimiehelle, että nyt on Teuvon vuoro saada ylennys, eihän se itse saa ikinä suutaan auki… sanoin Teuvon äidille suorat sanat, ettei Teuvo ole sen it-tukihenkilö, eihän Teuvo osaa pitää puoliaan… kuulisitte, miten Teuvo yrittää komentaa lapsia, eihän ne niin tottele, Teuvon pitäisi uskoa kun sanon miten pitää toimia ja puhua… eihän vauvaa uskalla edes jättää isänsä kanssa kaksin, johan siinä olis vaipat väärinpäin ja väärät soseet annettuna ja pylly ruvella ja maitokin varmaan lämmittämättä… osaako se edes tyynnyttää itkevää vauvaa, ainahan se äidin syliin haluaa…”

Moinen on silkkaa ilkeämielistä mitätöintiä ja nalkutusta. Mutta sekö on ok, koska jotkut miehet ehkä edelleen vähättelevät naisten asiantuntemusta ja ymmärrystä?

Oliko sukupuolella oikeasti merkitystä?

Mansplaining kuvaa terminä ilmiötä, jossa mies selittää asioita itsevarmasti ja usein yksinkertaistaen oletusarvona, että kuulija tietää asiasta vähemmän. Vaikka kuulija olisi itse asiantuntija juuri selitetyssä tematiikassa.

Termi levisi käytäntöön, kun amerikkalaiskirjailija Rebecca Solnit oli ollut juhlissa, joiden isäntä kuultuaan Solnitin julkaisseen kirjan 1800-luvun valokuvaajasta, alkoi kertoa juuri ilmestyneestä kyseenomaisesta valokuvaajasta kertovasta kirjasta. Kirja oli tietenkin Solnitin kirjoittama ja miehen tiedot siitä perustuivat vain lehden kirja-arvosteluun.

Tulee mieleen kysyä, että oliko sukupuolella tässä noloudessa oikeasti merkitystä? Eikö moinen kömmähdys voi sattua myös naisille? Eikö halu esittää tietäväistä ja fiksua ole ihmiselle tuttu juttu? Kuin myös kömpelyys sosiaalisissa tilanteissa. Tai silkka tyhmyys. Ei kai ne ainoastaan miesten etuoikeuksia ole?

Jotkut näkevät tässä kuitenkin selkeitä ikiaikaisia rakenteita. Ja varjele, jos kysäiset, että entäs naisten selitykset, vähättelyt, ylipuhumiset, nalkutukset.

Toki miehillä on petrattavaa usein ja rakenteissa on edelleen korjattavaa, mutta sappi alkaa kiehua, kun lähtökohtaisesti oletetaan, että mies on paha ja nainen hyvä. Että kun naiset ovat olleet alakynnessä tähän saakka, niin nyt kärsiköön miehet kategorisesti nahoissaan. Lamaantukoon koko sukupuoli.

Meissä ihmisissä on paljon samaa, jopa vihamiehissä

En usko, että lokeroivalla syyttelyllä ja kivien heittelyllä kenenkään olot tai olosuhteet etenevät. Tuomitsemiskulttuuri, jolle sosiaalinen media antaa hedelmällisen kasvualustan, on mielestäni surullinen kehityssuunta.

Poliittinen valveutuneisuus ja tinkimättömyys kääntyy herkästi moraaliseksi puritarismiksi. Sellaisenko maailman haluamme? Kuvitellaanko, että olemalla mahdollisimman pilkuntarkka sanamuodoista ja tuomitsemalla pienikin mahdollinen erhe, muutos parempaan tapahtuisi? Että se riittäisi?

Ikävin piirre kaikissa oikeassa olemisen eetokseen nojaavissa ismeissä on vastakkainasettelu. Että oikeassa oleminen perustuu muiden väärässä olemiselle. Meissä ihmisissä on kuitenkin paljon samaa, jopa vihamiehissä.

Oma mies-selittäjäni kotopuolessa saattaa sortua yhä uudelleen kertomaan, miten parhaiten vaikka hänen t-paitansa ripustetaan pyykkinarulle, jottei lopputulos olisi vino. Minulle tämä tieto ei tietenkään ole uusi, mutta sujuvasti sen kuuntelen. En koe arvovaltaani kyseenalaistettavan.

Kerran kuulemma napakasti sanoin, että rakas, tässä asiassa ei ole mitään, mitä en ymmärtäisi. Eli suomeksi turpa kii. Itse muistutan häntä kerta toisena jälkeen laittamaan päähänsä ne fiksumman näköiset silmälasit kotoa poistuessa. Pakko myöntää, että viesti on alkanut menemään perille. Usein ovat oikeat pokat päässä ja päällä suorat t-paidat, hänen itsensä ripustamina. Koska hän sen niin erinomaisesti taitaa. Win-win-situation siis.