Näkökulma elämisestä: Jos pelkäät kuolemaa, käy vierailulla saattohoitokodissa

Ensimmäisen kerran muistan pohtineeni elämän rajallisuutta yläkouluikäisenä. Olin juuri lukenut Anton Tsehovin Kolme sisarta -näytelmän, jossa elämä maalaillaan merkityksettömäksi ja ihminen voimattomaksi vaikuttamaan siihen. Yhden sisarista, Irinan, repliikki sai 15-vuotiaan minäni pysähtymään. 

"... aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne että kulkee poispäin todellisesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, jotain kuilua kohti."

Uppouduin liiaksi tuohon lohduttomaan repliikkiin ja näytelmään. Pian aloin pelätä kuolemaa tai oikeammin aloin juosta elämää karkuun.

Lue myös: Tällaista on arki hoitokodissa, jossa yhden viikonlopun aikana hyvästeltiin kahdeksan ihmistä ikiuneen: "Kun potilas on kuollut, kiire lakkaa"

Enää en odota, vaan juoksen läpi elämän

Täytin elämäni kiireellä. Ajattelin, että mitä enemmän kerään kokemuksia, sitä parempi elämä. Nuoren aikuisen ruuhkavuodet leimasivat kaikkea tekemistäni teinistä rokkitähden ikään asti.

Eikä ympäröivän maailman vaatimukset vähentäneet kiirettä, vaan päinvastoin. Pian olin niin kiireinen, että en kerennyt tuntea mitään. 

Juoksua kesti vuodesta toiseen. Ystäväpiiri laajeni ja työpaikat vaihtuivat, sillä nekään ei pystyneet tarjoamaan elämän nälälleni tarpeeksi apetta. 

Kun kierroslukumittari näytti punaista, oli pakko viimein pysähtyä. Pikajuoksu ajan kanssa olikin todellisten pelkojeni huijaamista.

Keskitytäänkö sittenkin elämään?

Muutama viikko sitten pysähdyin jälleen pohtimaan suhdettani elämään ja kuolemaan, kun valmistauduin saattohoidossa työskentelevien haastatteluun. Olin varma, että tulen vähintään surulliseksi vierailustani. Menisinhän paikkaan, jonka nimeäkin kuolema kahlitsee.

Kylmä ja kliininen. Äänimaailmaa hallitsee ilmastoinnin hurina ja loisteputkien sirinä. Suruun vääntyneitä kasvoja. Ennakko-oletukseni saattohoidosta kumottiin heti eteisessä.

Aulan täytti veden liplatus, käytävällä juoksentelevat lapset etsivät kuumeisesti hoitokodin Niksu-kissaa. Kiireettömyys huokui hoitajien olemuksesta. Tuntui, kun aika olisi pysähtynyt. Missä se pelottava kuolema on?

Haastattelin kolmea saattohoidossa työskentelevää henkilöä. Pirkanmaan Hoitokodin johtaja Anu Kartovaara kertoi, että he pyrkivät siihen, että täällä kuoleman voi kohdata arvokkaasti kivutta ja pelotta. 

– Täällä ei ole enää titteleitä. Vain sillä on merkitystä, onko joku pitämässä sua kädestä kiinni, kun kuolema lähestyy.

Opin monta asiaa elämän viimeisistä hetkistä, mutta suurin on tämä: saattohoidossa keskitytään elämään, ei kuolemaan.