Lehdistöllä oli merkittävä rooli viholliskuvien lietsonnassa ja sisällissotaan johtavissa askelissa, todetaan tuoreessa tietokirjassa. Historioitsija varoittaa toistamasta virheitä nykypäivänä.
Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, maa oli edelleen kriisissä. Porvarien ja työläisten välit olivat kireät, ja turhautumista lisäsivät vaikeat taloudelliset ajat.
Sytykettä kyteviin liekkeihin heitti lehdistö, jossa vasemmisto ja oikeisto – eli punaiset ja valkoiset – löivät toisiaan minkä ennättivät, sanoo propagandan ja sensuurin tutkimukseen erikoistunut kulttuurihistorioitsija Helena Pilke.
Syyllisiä etsittiin toisesta osapuolesta sanomalehtien palstoilla niin leipäpulaan kuin vappujuhlan sabotointiin.
8:57
Pilke on tutkinut lehdistön ja propagandan roolia sisällissodan syttymisessä torstaina julkaistussa tietokirjassaan Sanomalehtien sisällissota.
– Isoin löydökseni oikeastaan oli, miten ilkeitä molemmat, sekä vasemmisto että oikeisto, olivat ja miten kammottavaa kieltä ne käyttivät.
Toista verrattiin lokaviemäreihin, syytettiin porvareita ahdistelusta ja työväestöä hyökkäyksen valmistelusta.
– Molemmat kutsuivat toisiaan lahtareiksi.
Sisällissodan aikana saatettiin kertoa kauhutarinoita toisen osapuolen hirmuteoista. Porvarilehdet kirjoittivat murhatuista kirkonmiehistä ja häväistyistä alttareista, työläislehdet puolestaan kertoivat, kuinka vainajalta löytyi Demokraattien jäsenkirja naulalla rintaan pistettynä.
Tarinoiden totuuspohjaa on enää vaikea todentaa, mutta Pilkkeen mukaan ne vaikuttavat ainakin vahvasti liioitelluilta.
Lehdistö jakautui
Pilke toteaa sanomalehdillä olleen merkittävä vaikutus siihen, että suomalaiset kääntyivät toisiaan vastaan ja sanoista siirryttiin tekoihin sisällissodan syttyessä tammikuussa 1918.
Tuohon aikaan sanomalehdet olivat ainoa suuria kansanjoukkoja tavoittava tiedotusväline.
Pilkkeen mukaan suomalaiset olivat kokoonsa nähden varsin lukutaitoisia ja -intoisia. Yksikään puolue ei suoraan omistanut sanomalehteä, mutta lehdet jakautuivat karkeasti ottaen porvarilehtiin ja työläislehtiin, osa kiihkeämmin kuin toiset.
Puoluekannoiltaan vastakkaisia taistelupareja muodostui jokaiseen suureen kaupunkiin.
Helsingissä oli esimerkiksi Työmies ja Uusi Suometar, Turussa Sosialisti ja Uusi Aura.
– Näyttää siltä, että siellä toimituksessa luettiin vastapuolen aamun lehti ja yritettiin miettiä, että mitäs tähän nyt vastattaisiin.
Totuus kuoli jo ennen sodan syttymistä
Pilkkeen mukaan merkillepantavaa on, että sitoutumattomien määrä oli kuitenkin suuri.
Kovaäänisimmät saivat äänensä kuuluviin, mikä hämärtää edelleen käsitystä suuren kansanosan ajatuksista ja aatteista.
– Meiltä helposti unohtuu, että suurin osa Suomen kansasta pyrki olemaan poissa tapahtumien keskipisteestä ja vihanpidosta, Pilke sanoo.
Lehdistö yritti kuitenkin voittaa puolelleen myös niitä suomalaisia, jotka pyrkivät pysymään jakolinjoista erossa.
Sanonta kuuluu, että sodassa ensimmäinen häviäjä on aina totuus.
– Ja niin kävi Suomen sisällissodassakin. Tai oikeastaan totuus hävisi jo ennen kuin taistelut olivat alkaneetkaan. Sen huomaa selvästi ajan sanomalehtikirjoituksista, Pilke kirjoittaa kirjassaan.
Pilkkeen mukaan saranakohtia olivat kevään ja kesän 1917 lakkoaalto, lokakuun eduskuntavaalit ja marraskuun yleislakko.
– Etenkään viimeksi mainitun jälkeen ei ollut enää paluuta normaaliin yhteiskuntarauhan tilaan. Tässä kohtaa ryöpsähti esiin myös väkivalta.
Vaaralliset yhtymäkohdat nykypäivään
Sadan vuoden aikana lehdistön kieli on siistiytynyt ja muuttunut neutraalimmaksi. Nykypäivänä yksi suomalaisen journalismin isoimmista ylpeydenaiheista on sen riippumattomuus ja poliittinen puolueettomuus.
Vaikka lehdet edelleen tekevät joka päivä valintoja esimerkiksi näkökulmien valikoinnissa, ei lehdistön tavoitteena ole levittää poliittista ideologiaa tai propagandaa.
Vihan kuplinta on puolestaan siirtynyt suurelta osin sosiaaliseen mediaan.
– Onneksemme se ei ihan niin kamalaa ole somessa kuin mitä se oli vuoden 1917 sanomalehdissä.
Pilke näkee kuitenkin joissain kannanotoissa vaarallisia yhteneväisyyksiä sisällissotaa edeltäviin kirjoituksiin. Hän neuvoo yrittämään ymmärtää toista osapuolta.
– Yritetään olla kilttejä toisillemme, hän kehottaa.
– Meidän pitäisi välttää kuplautumista. Sanat saattavat hyvinkin muuttua teoiksi.