Poliisin dna-tutkimukset ovat lisääntyneet niin paljon, että keinon käyttöä rikostutkinnassa on jouduttu rajoitettamaan. Dna-tutkimusten määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa ja myös sormenjälkitutkimusten määrä on kääntynyt nousuun pitkän laskun jälkeen.
Tampereella 2002 tapetun Pasi Aaltosen tapaus kuvastaa hyvin dna-tutkimusten kehitystä. Tappajan jättämästä kengästä ei 2002 kyetty saamaan dna-näytettä. Vuonna 2019 se onnistui tekniikan kehityttyä. Tappaja selvisi, mutta oikeuteen tätä ei saatu. Epäilty oli ehtinyt jo kuolla.
Dna-tutkimusten käyttö on tutkintakeinona parantunut ja samalla sen käyttö on lisääntynyt.
– Dna on yksi näistä biometrisistä tuntomerkeistä ja sormenjäljen ohella kaikkein keskeisin. Sen merkitys on kasvanut valtavasti. Nykypäivänä henkilö voi tunnustaa ja myöhemmin perua tunnustuksensa, sanoo johtaja Erkki Sippola keskusrikospoliisin rikosteknisestä laboratoriosta.
Viime vuonna rikostekninen laboratorio tutki 37 000 dna-näytettä. Kymmenen vuotta aiemmin määrä oli alle puolet siitä.
– Vuosi vuodelta tehdään yhä enemmän ja enemmän. Vauhti kiihtyy vaan.
Syynä on se, että keino on tehokas. Arkipäivisin joka 45. minuutti dna-näyte antaa osuman pimeään rikokseen.
Rikospaikoilta otettuja näytteitä verrataan poliisin dna-rekisteriin.
Rajoituksia tutkintaan
Dna-näytteiden määrä on vienyt rikoslaboratorion resurssit rajoille.