Huutavat uutislööpit Venäjän uhkaavasta käytöksestä saattavat pelottaa lapsia ja hämmentää nuoria. Monet vanhemmat pohtivat, miten asiasta pitäisi puhua vai pitäisikö ollenkaan.
Lastenpsykiatrian dosentin Jari Sinkkosen mukaan peloista ja uhkista puhuminen lasten kanssa on kestokysymys, joka tulee aina esille esimerkiksi luonnonkatastrofien yhteydessä.
Sinkkosen perusohje kaikenikäisten lasten kanssa on puhua asiasta vain, jos lapsi itse tuntee tarvetta ja ottaa asian esille. Tärkeintä on tuntea oma lapsensa ja tietää, onko tällä tapana hautoa asioita.
– Ei ole olemassa semmoista yleisohjetta, että asiasta voi puhua tietyn ikäiselle. Ratkaisevaa on se, minkälainen lapsi on, Sinkkonen selittää.
Pienten lasten kohdalla on Sinkkosen mukaan tärkeää suodattaa uutistulvaa.
– Ei pikkulapsen ole syytä katsella uutisia, Sinkkonen korostaa.
Eilen tiedotusvälineissä uutisoitiin näyttävästi Venäjällä väkijoukosta huudettu kehotus valloittaa Suomi ja Puola. Sinkkonen toppuuttelee pelästyneitä.
– Jos ymmärsin oikein, se oli yksittäinen huutelija. Tuskinpa naapurimme on nyt Puolan tai Suomen kimppuun hyökkäämässä. Mutta jos lapsi kysyy asiasta, siihen pitää vastata puhumalla sellaisilla termeillä ja sanoilla, jotka tietää lapsen ymmärtävän.
Sano pelokkaalle lapselle näin
Jos lasta pelottaa luonnonmullistus tai vaikka sitten Venäjä, pitää vanhemman vastauksen olla Sinkkosen mukaan sisällöltään aina sama.
– Lapsen todellinen kysymys on se, olemmeko me vaarassa. Siihen lapselle pitää sanoa: Ei kultaseni, me emme ole vaarassa. Keskeinen viesti on aina, että meillä ei ole mitään hätää. Sen tiedonhan se lapsi tarvitsee, on kyseessä sitten tsunami, maanjäristys tai mikä tahansa, Sinkkonen opastaa.
Vinkit teinin kohtaamiseen
Entä miten pitäisi toimia, kun kyseessä on teini-ikäinen, joka suhtautuu usein torjuvasti vanhemman kanssa jutusteluun?
– Epäilen suuresti, että 15–16-vuotiaan nuoren keskeinen ahdistuksen lähde olisi maailmanpoliittinen tilanne. Kyllä se on ihan oma kroppa ja omat kaverisuhteet ja tällaiset asiat, jotka pyörivät mielessä, Sinkkonen muistuttaa.
Myös nuorten ollessa kyseessä ratkaisee oikean lähestymistavan se, millainen nuori on.
– Vanhemman pitää tietää, onko tämä meidän Eemeli tai Lotta-Liisa semmoinen lapsi, joka funtsailee ja pyörittelee asioita, mutta ei kerro. Silloin vanhempi voi ottaa lööpit ja uutiset puheeksi. Sitten meillä on toinen, joka pyyhältää sählytreeneihin eikä todellakaan pohdi asiaa yhtään, Sinkkonen selittää nuorten eroja.
Jos kuitenkin tuntuu, että maailmanpoliittinen tilanne ahdistaa omaa nuorta, Sinkkonen neuvoo vanhempia lähestymään ongelmaa vaivihkaa vaikkapa iltapalapöydässä.
– Sellainen rupattelutuokio, jossa ei olla kauheasti äiti- tai isäkohtauksen vallassa, saattaa olla sellainen hetki, jolloin lapset ja nuoret alkavat jutella tunnoistaan, Sinkkonen ohjaa.