Suomi on maailman onnistuneimpia yhteiskuntia, ja suomalaiset maailman onnellisimpia ihmisiä. Silti vuonna 2020 me riitelemme keskenämme hyvinvointivaltiomme epäkohdista, lokeroimme toisiamme milloin mihinkin karsinoihin ja nimittelemme toisiamme milloin minkäkin ismin agenteiksi ikään kuin mitään edistystä tasa-arvossa, tulonjaossa ja palveluissa ei olisi vuosikymmenten aikana tapahtunut, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Pekka Sauri.
Aloitin kansakoulun syyskuussa 1961. Luokan seinällä urkuharmonin yläpuolella riippui presidentti Svinhufvudin muotokuva, joka oli ehkä tarkoituksella jäänyt vaihtamatta tuoreempaan. Vastakkaisella seinällä komeili täytetty maakotka siivet levällään. Valistuksen kuvataulu esitti Olavinlinnaa. Virtasen Jari sai kunnalta kermaa alipainon korjaamiseen, kun se painoi vain 18 kiloa.
Keittolan täti kantoi ruoan ja maidon kahdella emaliämpärillä luokkaan. Pulpetin kansi tuettiin ruokailua varten vaateriin puupalikalla, joka kääntyi pulpetin sisältä saranoillaan yläasentoon. Ruoka oli yleensä vegaanista puuroa tai keittoa. Maito oli punaista.
Kun kunnalta sai ruskeat kengät
Kunnalta sai myös kengät, ellei vanhemmilla ollut varaa. Ne jaettiin aivan avoimesti luokassa, Aaltosen tehtaan krouvit, mutta kestävät ruskeat kengät. Ei niitä kukaan osannut hävetä.
Kaksi ensimmäistä vuotta koulua oli puoli päivää lauantaisinkin, ja vanhemmilla töitä. Isä osti ensimmäisen autonsa, kaksitahtisen Saab-farmarin ja esitteli sitä naapureille vaatimattomuudesta pinkeänä. Saabin käsivaihde rääkäisi pahasti, kun isä ei oikein hallinnut kytkintä.
Kuuban kriisin aikaan Pena tuli vastaan pihalla ja sanoi, että nyt tulee sota. Sen Suomi-verkkarin valkoiset osat hohtivat hämärässä aavemaisesti. Pelkäsin. Äiti oli kertonut pommituksista. Laihon Illin isä klenkkasi proteesilla, sen jalka oli mennyt kranaatista Kuuterselässä. Sata markkaa muuttui markaksi ja markat penneiksi 1963 alussa. Siinä oli opettelemista.