Suomi on maailman onnistuneimpia yhteiskuntia, ja suomalaiset maailman onnellisimpia ihmisiä. Silti vuonna 2020 me riitelemme keskenämme hyvinvointivaltiomme epäkohdista, lokeroimme toisiamme milloin mihinkin karsinoihin ja nimittelemme toisiamme milloin minkäkin ismin agenteiksi ikään kuin mitään edistystä tasa-arvossa, tulonjaossa ja palveluissa ei olisi vuosikymmenten aikana tapahtunut, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Pekka Sauri.
Aloitin kansakoulun syyskuussa 1961. Luokan seinällä urkuharmonin yläpuolella riippui presidentti Svinhufvudin muotokuva, joka oli ehkä tarkoituksella jäänyt vaihtamatta tuoreempaan. Vastakkaisella seinällä komeili täytetty maakotka siivet levällään. Valistuksen kuvataulu esitti Olavinlinnaa. Virtasen Jari sai kunnalta kermaa alipainon korjaamiseen, kun se painoi vain 18 kiloa.
Keittolan täti kantoi ruoan ja maidon kahdella emaliämpärillä luokkaan. Pulpetin kansi tuettiin ruokailua varten vaateriin puupalikalla, joka kääntyi pulpetin sisältä saranoillaan yläasentoon. Ruoka oli yleensä vegaanista puuroa tai keittoa. Maito oli punaista.
Kun kunnalta sai ruskeat kengät
Kunnalta sai myös kengät, ellei vanhemmilla ollut varaa. Ne jaettiin aivan avoimesti luokassa, Aaltosen tehtaan krouvit, mutta kestävät ruskeat kengät. Ei niitä kukaan osannut hävetä.
Kaksi ensimmäistä vuotta koulua oli puoli päivää lauantaisinkin, ja vanhemmilla töitä. Isä osti ensimmäisen autonsa, kaksitahtisen Saab-farmarin ja esitteli sitä naapureille vaatimattomuudesta pinkeänä. Saabin käsivaihde rääkäisi pahasti, kun isä ei oikein hallinnut kytkintä.
Kuuban kriisin aikaan Pena tuli vastaan pihalla ja sanoi, että nyt tulee sota. Sen Suomi-verkkarin valkoiset osat hohtivat hämärässä aavemaisesti. Pelkäsin. Äiti oli kertonut pommituksista. Laihon Illin isä klenkkasi proteesilla, sen jalka oli mennyt kranaatista Kuuterselässä. Sata markkaa muuttui markaksi ja markat penneiksi 1963 alussa. Siinä oli opettelemista.
Suomen Yleisradiossa oli yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma ja iltapäivällä pörssikurssien ja merisään jälkeen ohjelmansiirtoketjun mittaustauko. Minä poika kuuntelin peiton alla DDR:läisestä transistorivastaanottimesta Radio Luxemburgia. Se oli jännittävää. Suuri maailma tuli kotiin. Radion säätöpaneelissa luki salaperäisiä lähetysasemien nimiä: Hilversum, Motala, Droitwich, Beromünster.
Suomi täytti 50, ja äkkiä kaikki muuttui
Säästin viikkorahat tyhjään Viola-sulatejuustorasiaan ja ostin Beatlesien “A Hard Day’s Night” -EP:n marraskuussa 1964. Sain luvan soittaa sitä luokassa halkolaatikon päälle avatulla kannettavalla gramofonilla. Nuoren opettajattaren posket punoittivat, ja hiussuortuva piti korjata poskelta takaisin korvan taakse.
Äkkiä mikään ei ollut enää samanlaista. Sodanjälkeinen aika päättyi. Peruskoulu ulottui koko maahan. Suomi täytti viisikymmentä vuotta. Kansalaissodan veteraanit, niin voittajat kuin vankileiriltä selvinneet, juhlivat vakavina.
Amerikkalaiset menivät kuuhun, Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian, käytiin Timpan kanssa katsomassa Easy Rider, Woodstock ja Hyvät, pahat ja rumat. Aloitin yliopistossa samana päivänä kuin tuli tieto Chilen presidentti Allenden kuolemasta sotilasvallankaappauksessa.
Kaikkea sai kaupasta, mutta kriisejä oli silti
Vuosia, vuosikymmeniä. Lapsia, päiväkoteja, kouluja. Kekkonen erosi sairauden takia ja lopulta kuoli. Katselin hautajaissaattuetta esikoinen harteillani Ritarihuoneen puistossa. Tämä takapajulamme vaurastui yli kaikkien odotusten. Berliinin muuri murtui, Viro itsenäistyi ja Neuvostoliitto kaatui. Suomi oli lopultakin länsimaa ja liittyi kansanäänestyksellä selvin luvuin Euroopan yhteisöön. Lopultakin suomalaiset saivat nauttia kaikesta siitä mistä olivat aina haaveilleet: vihdoinkin kaikkea sai.
Oli tällä kääntöpuolensakin. Kävin öitä myöten suorassa radiolähetyksessä kaksitoistatuhatta keskustelua erilaisissa kriiseissä pinnistelevien ihmisten kanssa. Kuuntelin sitä itkua ja ahdistusta. Vuosituhat vaihtui seuraavaan. Nokia tuli ja meni. Nuoruuteni vaihtui nuorekkuuteen ja lapset lapsenlapsiin.
Nyt kaikki tieto on kaikkien saatavilla, mitä tahansa saa sanoa, mitä hyvänsä tuntoja saa ilmaista. Suomi on maailman onnistuneimpia yhteiskuntia, suomalaiset maailman onnellisimpia, likimain parhaiten koulutettujakin: terveydenhuolto toimii, lapset vaeltavat kouluun omin päin tiktokkia tuijottaen ja tietävät maailmasta tuhat kertaa enemmän kuin minä luulin samassa iässä tietäväni.
Ongelmat ratkaistaan tyynellä asenteella
Ja vuonna 2020 me, viisi ja puoli miljoonaa ihmistä, puoli promillea ihmiskunnasta, riitelemme keskenämme hyvinvointivaltiomme pöyristyttävistä epäkohdista, lokeroimme toisiamme milloin mihinkin karsinoihin ja nimittelemme toisiamme milloin minkäkin ismin agenteiksi ikään kuin mitään edistystä tasa-arvossa, tulonjaossa ja palveluissa ei olisi kuudessakymmenessä vuodessa tapahtunut. Se on hämmästyttävää, ja on se vähän surullistakin.
Mutta ehkä se olen vain minä, joka olen käpristynyt muistelemaan vanhoja niukkoja ja pelottavia aikoja nostalgian tippa nenänpäässäni kimmeltäen.
Asia on kuulkaa sillä viisiin, että ihminen ei voi elää alituisessa kiihtymyksen, pöyristymisen ja paheksumisen tilassa. Yhteis- ja ihmiskunnan ongelmat ratkaistaan tyynellä asenteella ja kokemuksesta oppimalla. Uusi päivä valkenee. Aamukahvi tuoksuu. Hyödylliset pyörät pyörivät pyörimistään. Elämän madrigaali kutsuu yhä edelleen yhteiseen lauluun. Se on Suomen tie, ja maailman.
Kirjoittaja on työelämäprofessori Helsingin yliopistossa ja MTV Uutisten kolumnisti.