Niin kauan kuin NHL:ssä saa pelata isojen poikien jääkiekkoa, tarvitaan voimahyökkääjiä. Kukaan kapeiden kaukaloiden pelin ystävä tuskin toivoo, että tämä värikäs laji kuolee sukupuuttoon.
Voimahyökkääjän (power forward) tärkein ominaisuus on kyky yhdistää kova fyysinen pelaaminen ja raaka pörssitehokkuus. Kropan likoon heittäminen ja siten pelikavereille tilan tekeminen on primaarista – voimahyökkääjää ei heti aseteta häpeäpaaluun, jos sattuu pörssipisteissä kuivempi kausi.
Tilastoissa voimahyökkääjän aikaansaannokset näkyvät parhaiten taklausmäärässä (aika usein myös jäähyminuuteissa). Alan huippujen vaikuttavuus on tosin laajempaa. Taklauspelin on oltava todellinen pelote: pelkästään tietoisuus sen vaarasta pakottaa puolustavan joukkueen pelaajat usein kohtalokkaisiin kiekonmenetyksiin. Esimerkiksi kulma- ja laitaväännöissä sekä maalinedustapelaamisessa onnistuminen käy selväksi vain otteluita seuraamalla.
Maalinteko ja avustaminen siinä suoranaisesti erottaa voimahyökkääjän tavallisesta nelosketjun rymistelijästä. Toisaalta myös Aleksandr Ovetshkinin ja Corey Perryn kaltaiset kaveritkin voisi määritellä voimahyökkääjiksi – onhan heillä aivan poikkeuksellinen yhdistelmä taitoa ja fysiikkaa. Heille kuitenkin maalinteko on se, mistä maksetaan. Jos tehoja ei synny, on turha alkaa keksiä tekosyitä.
NHL:n sääntömuutokset – etupäässä keskialueen paitsion poistaminen – ovat tehneet NHL-jääkiekosta huikean nopeaa. Siksi kovat taklaukset aiheuttavat aika ajoin vaarallisia tilanteita. Ylilyöntejä sattuu väistämättä, mutta parhaat voimahyökkääjät operoivat kuitenkin useimmiten lain oikealla puolella.
Seuraavassa muutamia edustavia esimerkkejä voimahyökkääjistä tämän päivän NHL:ssä.
