Neurokirurgi Mikko Kauppinen teki jotain täysin poikkeuksellista: aivoleikkauksen omalle äidilleen – "Tuntui, että hän on paremmissa käsissä, kun hän on meillä"

– Näitä tehdään vain yliopistosairaaloissa ja jokaisessa sairaalassa on vain yksi tiimi, joka leikkauksia tekee. Minä olen käytännössä mukana Oulussa jokaisessa leikkauksessa, joka täällä meillä tehdään, Kauppinen sanoo.

Hänen mukaansa on suuri etu, kun tietää leikkaavan yksikkönsä kyvyt ja vahvuudet sekä sen, minkälaisia tuloksia on aikaisemmin saavutettu.

– En nähnyt mitään syytä, miksi äiti olisi pitänyt kuljettaa johonkin toiseen suomalaiseen sairaalaan. Se olisi ollut kaikin puolin hankalampaakin. Tuntui, että hän on paremmissa käsissä, kun hän on meillä.

– Perusperiaate oli se, että lähdetään tekemään kaikki samalla tavalla kuin kenelle tahansa potilaalle. Siihen kuului myös se, että minä olen siinä mukana.

Äiti oli ensin epäileväinen

Keskusteluja leikkaukseen ryhtymisestä ja leikkaavasta lääkäristä käytiin paljon. Sairaalassa ja äidin kanssa.

Leena Siljander oli leikkauksesta keskusteltaessa ensin hieman epäileväinen sen suhteen, kannattaako poikaa valita leikkaavaksi lääkäriksi.

Myös Leenaa hoitanut neurologi oli sitä mieltä, että leikkauksen suorittajan olisi hyvä olla joku muu.

– Kyllä sitä todella mietittiin moneen kertaan, Leena sanoo.

"No minä tietenkin"

Poika oli ottanut väistämättömän, eli leikkauksen, puheeksi ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten.

– Minä sitten ihan pöhkönä kysyin, että kukahan minut sitten leikkaa, kun tiesin, että eiväthän lääkärit leikkaa lähiomaisia. No, minä tietenkin, se sanoi.

– Siinä ajattelin heti, että eihän se nyt voi olla niin tietysti ja unohdin koko asian pitkäksi aikaa.

Siljander kertoo olleensa leikkauksen lähestyessä jo tottunut ajatukseen, että leikkauksen tekevä lääkäri on oma poika.

Nainen huokaa ja sanoo, että leikkauksen suuruus kyllä pelotti. Mutta Parkinsonin taudin eteneminen ja monet oireet saivat ajattelemaan, että sinne vaan.

Alussa lääkäriä pohditutti

Syväaivostimulaatioleikkauksessa potilas on suurimman osan aikaa hereillä. Aluksi päähän kiinnitetään ruuveilla paikallispuudutuksessa eräänlainen raami.

Kauppinen kertoo, että H-hetken koittaessa olo oli hieman erikoinen ja monenlaisia ajatuksia pyöri mielessä.

– Aivan alussa huomasin, että ei tuntunut aivan samalta kuin kenen tahansa potilaan kohdalla. Joitain minuutteja kesti jonkinlainen epäusko tai tunne, että mitähän tästä tulee, lääkäri muistelee.

– Kun päästiin aloittamaan itse leikkausta, eikä jatkuvasti kommunikoi potilaan kanssa, niin asia unohtui ja tilanne normalisoitui.

Leikkaus auttoi

Mikko Kauppinen sanoo ajattelevansa, että etukäteen ei kannata miettiä kaikkea sitä, mitä voi tapahtua. Aina on asioita, jotka voisivat mennä pieleen.

– Aina on mahdollista tapahtua kaikenlaista. Jos jotain tapahtuu, mietitään sitten, miten se hoidetaan, Mikko sanoo.

Tällä kertaa kaikki päättyi kuitenkin hyvin.

Leena-äiti sai leikkauksesta paljon apua Parkinsonin taudin oireisiin.

– Minä tiesin silloin, että eihän tämä tauti tähän jää. Jossain vaiheessahan se raja, mistä lähdettiin, tulee taas vastaan, Leena kuitenkin muistuttaa taudin realiteeteista.

"Mene lääkäriin"

Leena Siljanderille tehtiin viime syksynä myös selkäleikkaus, joka kuuluu saman erikoisalan eli neurokirurgian piiriin. Sitä Mikko Kauppinen ei missään tapauksessa halunnut tehdä, koska sairaalassa oli tällaiseen muita spesialisteja.

Mikko ei myöskään tee äidilleen asentamansa pulssigeneraattorin säätöjä tai osallistu jälkihoitoon.

Vaikka poika onkin neurokirurgian erikoislääkäri, yksi asia on silti kaikkea pätevyyttä tärkeämpi. Mikko haluaa Leenan mukaan olla äidilleen poika, ei lääkäri.

– Hyvin herkästi Mikko sanoo, että mene lääkäriin, kun kysyn häneltä jotain, äiti nauraa.

Tapauksesta uutisoi ensimmäisenä Kaleva.