Presidentti Putin ja Venäjän hallinto käyttävät historiallisia ja kulttuurisia myyttejä oikeuttaakseen hyökkäyssotaansa Ukrainaan. Historiankirjoituksen merkitykseen perehtynyt Venäjä-tutkija sanoo, että maan propagandaväitteet ovat koventuneet, kun sota ei ole edennyt sen suunnitelmien mukaan.
Novorossija. Se oli tsaarinaikainen maakunta, jonka alue nykyisin sijoittuu Ukrainan eteläisiin osiin Mustanmeren rannikolle. Nimi Novorossija tarkoittaa suomennettuna Uutta Venäjää. Venäjän keisarikunta valloitti alueen ottomaaneilta 1700-luvulla.
– Se oli osa Katariina Suuren projekteja, joihin kuului myös Krimin valtaus 1780-luvulla. Ja laajemmassa mittakaavassa se oli osa Venäjän laajenemista, joka alkoi jo 1500-luvulla, Venäjän historian dosentti Kati Parppei Itä-Suomen yliopistosta kertoo.
Keisarikunnan kukistuttua helmikuun vallankumouksessa 1917 Novorossija kuului ensin Ukrainan valtioon, sitten Ukrainan neuvostotasavaltaan. Itsenäisen Ukrainaan alue on kuulunut Neuvostoliiton romahtamisesta lähtien.
Itä-Ukrainan sodan puhkeamisen ja Krimin miehittämisen aikaan vuonna 2014 presidentti Vladimir Putin käytti Novorossijaa perusteluna sille, miksi Venäjällä on historiallinen oikeutus Krimin niemimaahan.
Novorossijalla viitataan nyt Venäjällä kahdeksaan Ukrainan oblastiin, eli maakuntaan, joita moni venäläinen pitää historiallisesti venäläisinä tai Venäjään kuuluvina. Alue kattaa koko Ukrainalle kuuluvan osan Mustanmeren rannikosta.
– Mihin sillä nimityksellä tietysti nykypäivänä vedotaan, on se, että halutaan ikään kuin perustella Venäjän historiallinen oikeus siihen kyseiseen maaalueeseen, Parppei sanoo.
Historiallinen Novorossija oli pitkälti köyhää maaseutua. Nyt siellä sijaitsee merkittävää teollisuutta ja suuria kaupunkeja.
Novorossija on esimerkki siitä, miten Venäjä käyttää historiaa valikoivalla tavalla omassa varsinkin kotimaahan suunnatussa propagandassaan.
Historiapropagandalla kolme kärkiteemaa
Helmikuussa alkaneen hyökkäyssodan aikana Novorossija on ollut Venäjän propagandassa taka-alalla. Sen sijaan pinnalla on ollut kolme historiallisiin myytteihin kytkeytyvää pääväitettä, Kati Parppei kertoo.
Hän on tutkinut muun muassa historiankirjoituksen merkitystä valtionrakennuksen ja kansallisaatteiden taustalla.
Ensimmäinen Venäjän väite on, ettei Ukrainaa olisi olemassa irrallaan Venäjästä.
– Tämä pohjautuu Moskova-keskeiseen itäslaavien yhteyttä ja yhtenäisyyttä painottavaan historiakäsitykseen ja historiakuvaan.
Toiseksi Kreml väittää, että länsi uhkaa jatkuvasti Venäjää ja tekee sen tällä hetkellä Ukrainan kautta.
– Ajatus ulkoisesta uhasta yleisesti ja lännestä erityisenä uhkaajana on osa Venäjän kansallista kertomusta. Siksi perustellaan, että Venäjän pitää koko ajan varautua ulkoiseen uhkaan. Näin Venäjä ei koskaan hyökkää, se puolustautuu, Parppei selittää kertomuksen logiikkaa.
Parppein mukaan lännestä tuli Venäjän pääviholliskuva 1800-luvulla Napoleonin sotien myötä. Sen jälkeen tulivat muun muassa Krimin sota, Hitlerin hyökkäys toisessa maailmansodassa ja kylmä sota.
Venäjällä länsi kuvataan arvoiltaan erilaisena ja päämääriltään häikäilemättömänä.
– Lännen uhka voidaan siten tulkita joko sotilaalliseksi, jolloin väitetään, että Nato luo painetta Venäjää kohtaan. Tai sitten henkiseksi, jolloin nostetaan esiin lännen dekadentit arvot. Tähän liittyvät patriarkka Kirillin puheet venäläisestä maailmasta, joka vastustaa lännen rappiota.
"Banderalaiset natsit"
Kolmantena Venäjällä toistellaan väitettä Ukrainan natsihallinnosta ja ukrainalaisten natsismista. Tälläkin väitteellä on vahva kytkös historiaan, etenkin toiseen maailmansotaan.
– Sen tiimoilta on nostettu esiin erilaisia ukrainalaisten kansallisia liikkeitä, liittoutumisyritys natsien kanssa sekä kiistanalainen Stepan Banderan hahmo.
Ukrainalaisten nationalistien järjestön OUN:n radikaalisiipeä johtanut Bandera liittoutui sodassa aluksi natsien kanssa tavoitteenaan itsenäinen Ukraina. Hän joutui keskitysleirille, kun natsit eivät hyväksyneet OUN:n johtajien itsenäisyysjulistusta vuonna 1941.
OUN kävi toisen maailmansodan jo päätyttyä taistelua neuvostojoukkoja vastaan.
Nyky-Ukrainassa Bandera on osalle nationalisteista sankari mutta yleisesti kiistelty hahmo.
Vladimir Putinin puheissa hän on keskeinen viholliskuva. Esimerkiksi vuoden 2014 vallankumouksen kannattajat leimattiin Venäjällä banderalaisiksi.
– Nämä väitteet resonoivat Venäjän kotiyleisössä tässä suuren isänmaallisen sodan kontekstissa, jolla on pyritty yhdistämään venäläisiä etenkin Putinin valtakaudella.
Suurella isänmaallisella sodalla viitataan Venäjällä Neuvostoliiton taisteluun toisessa maailmansodassa. Sodan päättymistä juhlitaan vuosittain 9. toukokuuta voitonpäivän nimellä.
Kovempaa retoriikkaa
Kati Parppein mukaan retoriikka Venäjän sisäisessä propagandassa on koventunut, kun sota ei ole edennyt johtajiensa suunnitelmien mukaan.
– Alussa ukrainalaiset esitettiin harhautuneina slaaviveljinä, kun taas nyt kuvataan, miten koko ukrainalaisuus on natsismin läpitunkema. Ukrainalaisista luotu viholliskuva on saanut aina vaan kokonaisvaltaisempia ja rajumpia piirteitä, millä sitten oikeutetaan yhä kovemmat otteet etenkin kotiyleisölle.
Vaikka länsimaisesta näkökulmasta väitteet näyttävät kaukaa haetuilta, on monia niistä pohjustettu Venäjällä pitkään.
Maassa ei ole tehty tiliä menneisyyden tai tarkasteltu omaa historiaa kriittisesti. Kremlissä esimerkiksi Stalinin ja Neuvostoliiton huonot puolet pyritään siivoamaan taka-alalle ja korostamaan hyviä asioita.
– Ylipäänsä nämä väitteet pohjautuvat tiettyyn imperialistisen ajatteluun ja maailmankuvaan. Siihen, että Venäjän asema kansainvälisessä yhteisössä pohjautuu nimenomaan raakaan voimaan.
Suurvaltahistoria on syvällä venäläisessä kansallistunteessa.
– Pönkitetään samoja myyttejä ja niihin tulee aina vaan uusia kerrostumia. Ne aina otetaan uuteen tilanteeseen sovellettavaksi, Kati Parppei sanoo.