MTV3:n kevennystoimittajan näyttelijädebyytti: Kainalot kastuivat, kädet tärisivät

Väitetään, että on hyvä mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ei pidä paikkaansa, ei niin yhtään. Syy, miksi sanon näin, on että olen juuri päättänyt elämäni ensimmäisen työpäiväni näyttelijänä. Ja luoja, että kunnioitan nyt oikeita näyttelijöitä.

Snapper Films kuvaa Timo Parvelan käsikirjoittamaa, koko perheen seikkailuelokuvaa "Ella ja kaverit 2 - Paterock". Minua he pyysivät elokuvaan toimittajaksi, siis näyttelemään toimittajaa. Mikäs siinä, ajattelin minä, eihän voi olla vaikeaa näytellä toimittajaa kun on toimittaja. Väärin.

Sain vuorosanat, yhteensä 7 repliikkiä, siis näyttelijän näkökulmasta naurettavan pieni rooli. Mutta kyllä seitsemänkin repliikin aikana ehtii jäätyä, panikoida ja sopertaa. Ajatukseni harhailivat, kainalot kastuivat, kädet tärisivät ja toivoin vain, että kukaan ei huomaisi sisälläni myllertävä pakokauhua. Mutta totta kai elokuvan ohjaaja Marko Mäkilaakso huomasi hukassa olevan amatöörinäyttelijänsä. Hyvät ohjaajat vaistoavat sellaisen heti. Hän tuli juttelemaan niitä näitä, ohjasi ajatukseni pois elokuvasta, rakensi leppoisan tunnelman ja innosti uuteen otokseen. Ei huutanut, ei kiljunut kun näyttelijäparan katse alkoi harjailla - katseli vain ymmärtävästi ja kannusti jatkamaan.

Jossain vaiheessa päivää päätin kääntyä asiantuntijan puoleen ja valitsin Jyry Kortelaisen, joka näyttelee elokuvan Patea, noin 10-vuotiasta rokkisankaria. Halusin tietää miten näyttelijä välttää sen, että unohtaa vuorosanat. Jyry neuvoi, että kannattaa kuunnella muiden vuorosanoja ja sitten pitää vain hypätä jutusteluun mukaan, niin kuin missä tahansa arkipäiväisessä keskustelussa. Näyttelijän ei kannata pyöritellä omia vuorosanojaan liikaa, se oli Jyryn ehdoton oppi numero 1. Ja kun halusin tietää, että miten osaan kävellä luonnollista leffakävelyä - vastakohtana amatöörinäyttelijän tönkkökävelylle - niin Jyry neuvoi unohtamaan kamerat ja kävelemään luonnollisesti. Miten helppoa kaikki on lasten ja nuorten maailmassa - siellä asiat vain tehdään, eikä niitä monimutkaisteta.

Elokuvassa on kohta, jossa jututan opettajaa, jota näyttelee Eero Milonoff. Kysyin miten hän sen tekee niin kevyesti, sen näyttelemisen. Eero vastasi, että tärkeintä on läsnäolo. Läsnäolon ymmärsin niin, että unohtaa kaiken muun ja elää vain sitä yhtä hetkeä, sitä yhtä kohtausta. Ja kyllä, siinä kohtauksessa Eero oli läsnä, minä ajatuksissani jossain Pohjoisnavalla, omine pelkoineni. Mutta kiitos Jyryn ja Eeron neuvojen sain kohtauksen vedettyä läpi ja saatan olla jopa hitusen uskottava.

Päivän päätteeksi - josta suurin osa oli tietenkin seisoskelua, niin kuin elokuvien teko kuulemma aina on - ohjaaja Mäkilaakso tuli luokseni ja sanoi, ett "Hei kiitos, sehän meni tosi hienosti". Hän ei sanonut "sehän meni ihan kivasti", sillä kaikki tiedämme, että "ihan kivasti" tarkoittaa oikeasti "surkeasti". Olen Mäkilaakson palautteesta yhäkin auvoisen onnellinen.

Elokuva tulee leffateattereihin jouluna. Siinä näyttelevät Jyryn ja Eeron lisäksi muun muassa Iina Kuustonen, Armi Toivanen ja Pirkka-Pekka Petelius, kaikki suuria suosikkejani. Tosin tästä päivästä eteenpäin he ovat minulle vieläkin enemmän, voisin kutsua heitä suorastaan idoleikseni, sillä tajuan, miten jumalattoman vaikeaa on näyttelijän työ.