Pariisissa yli viisitoista vuotta asunut Fransien Stouten muistaa Charlie Hebdon hyökkäyksen jälkeiset viikot tarkasti. – Joskus pohdin, leikimmekö kohtalolla jäädessämme Pariisiin, hän sanoo.
Elämä Pariisissa sai kahden vuoden takaisten tapahtumien myötä syvän kolhun ja pelotti, joskin tavallinen elämä palasi uomiinsa yllättävän nopeasti. Vieläkin rajummalta tuntui silloin, kun kalashnikovin laukaukset saman vuoden marraskuussa kaikuivat omalla kotikadulla.
Pikkulapsiarjessa ei onneksi ole aikaa ylianalysoida tapahtumia. Fransien Stouten kirjoittaa tuntemuksiaan pariisilaisesta nykyarjesta sähköpostissa, jonka osan julkaisemme ohessa.
"Muistan, kuinka tammikuun seitsemäntenä 2015 minä vein Oscarin kouluun aamulla tyttäreni Rosen kanssa. Se oli hänen ensimmäinen syntymäpäivänsä. Otin sen töistä vapaaksi, koska olin väsynyt ja minulla oli paljon tehtävää. Mieheni vei tyttären hoitoon kymmenen tienoilla.
Ystäväni Hollannista, jonka kanssa olin aiemmin viestitellyt Whatsappin kautta, kertoi minulle ensimmäisenä Pariisin tapahtumista. Olin torkuilla. Muistan järkytyksen, kun avasin television ja näin mitä oli käynyt. Kaikki tapahtui todella lähellä meitä, vain muutaman korttelin päässä. Niin monta toimittajaa ja Charlie Hebdon työntekijää tapettiin heidän aamukokouksessaan… se oli järkyttävää ja pelottavaa.
Terroristit todella vihaavat meitä, yhteiskuntaamme, he näkevät elämän pimeänä ja surkeana.
Kun minun mieheni tuli illalla kotiin Rosen kanssa, hän kertoi, että Place de la République -aukio oli täynnä ihmisiä ja että siellä oli aivan hiljaista.
Muistan iskua seuranneen viikon. Tappajia ei vielä silloin oltu saatu kiinni. Kaikkialla, kotona, töissä, ihmiset katsoivat jatkuvalla syötöllä uutisia. Ihan kuin olisimme olleet amerikkalaisessa televisiosarjassa. Minä menin metrolla töihin kuten ennenkin, mutta muistan olleeni valppaana ja tunteneeni itseni aina silloin tällöin hermostuneeksi. Kerran jopa kävelin Rosen kanssa kotiin hoidosta sen sijaan, että olisin kulkenut metrolla. Täytyy myöntää, että pelkäsin.
Olin helpottunut kun poliisi sai terroristit kiinni. Kummallista kyllä, ihminen jatkaa nopeasti elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oikeastaan mikään ei muuttunut arjessamme: kuljimme metrolla, kävimme töissä, veimme lapset kouluun, kävimme ulkona ravintoloissa syömässä.
"Silloin se tuli todella lähelle"
Muistan kyllä katsoneeni paljon television keskusteluohjelmia voidakseni ymmärtää sen mitä oli tapahtunut. Luin paljon lehtiä. Tulin ehkä miettineeksi usein turvallisuuttamme Pariisissa.
Myöhemmin samana vuonna meillä oli kamalat iskut Bataclanissa ja myös meidän omalla kotikadulla, Rue Bichatilla. Silloin se tuli todella lähelle. Me kuulimme kalashnikovin kovan ja kylmän äänen omalla kadulla.
Mutta myös niiden marraskuun iskujenkin jälkeen meidän arkemme jatkui nopeasti entisellään. Me menimme töihin, veimme lapset kouluun, ohitimme paikat, joissa monet olivat kuolleet. Ohitimme kaikki ne kukat ja kynttilät, joita oli tapahtumapaikalla vielä viikkoja.
Tunsin usein tukehtuvani. Olin hermostuneempi kadulla ja metrossa. Ihmiset näyttivät kireämmiltä.
Pitkään Place de la Republique-aukiolla järjestettiin erilaisia kokoontumisia. Kadut olivat täynnä poliisien busseja, en ollut elämässäni nähnyt yhtä monta. Se oli pelottavaa ja ensimmäisillä kerroilla teki mieli itkeä. Mutta sitten siihenkin tottuu.
Elämäni on Pariisissa. Vaikka uskon, että elämä olisi turvallisempaa suuren kaupungin ulkopuolella, asumme nyt täällä. Pohdimme kyllä muuttoa muualle, mutta ei niinkään turvallisuussyistä vaan siksi, että haluamme enemmän tilaa ja luonnon läheisyyttä perheelle.
Charlie Hebdo -iskut ovat tietysti muuttaneet monia asioita, mutta samalla elämä jatkuu kuten ennenkin. Kun sinulla on kaksi pientä lasta, on vain rajallinen aika pohtia kaikkia iskujen seurauksia ja tätä monimutkaista maailmaa, jossa elämme. Ainoat konkreettiset asiat, jotka ovat muuttuneet ovat ne, että isot kassit tarkastetaan ennen kuin mennään tavarataloon. Ja että poliiseja ja armeijan sotilaita on enemmän kaduilla ja jos otan Thalys-junan Amsterdamiin, laukut ja matkustajat läpivalaistaan.
Joskus pohdin, että leikimmekö kohtalon kanssa jäädessämme Pariisiin. Mutta sitten ajattelen ihmisiä, jotka sanovat, ettei pelolle pidä antaa valtaa, koska se tarkoittaa, että “he” voittavat."
Kirjoittanut: Fransien Stouten
Kääntänyt: Helena Liikanen-Renger