Tutkinnanjohtajana Sisä-Suomen poliisilaitoksella toimiva Mikko Porvali kiinnostui oman isoisänsä sotamenneisyydestä. Arkistoja tongittuaan hän ymmärsi, että isoisä oli ollut sodassa vaativassa tiedustelutyössä; värvännyt venäläisiä sotilaita vakoojiksi ja kouluttanut nämä hyppäämään laskuvarjolla koneesta Neuvostoliiton yllä.
Suomalaisen vakoilukoulun tarina oli ensiksi vain aihe Porvalin gradussa, mutta eteni kustantajan löytämänä kirjaksi ja lopulta elämänmittaiseksi historian harrastukseksi.
Kirjoja on tullut jo 12, joista useimmat pohjautuvat suvun omiin tositarinoihin. Palkintojakin teoksista on tullut, hyllyä koristaa muun muassa vuoden Johtolanka-palkinto vuonna 2017 romaanista Veri ei vaikene.
Mutta palataan isoisään. Porvalin suvussa on oltu valtion virkamiestöissä sadan vuoden ajan, sillä isoisän oma isä työskenteli etsivässä keskusrikospoliisissa. Perhe asui tuolloin Terijoen Kuokkalassa lähellä Pietaria. Isoisä kävi koulunsa rajapaikkakunnalla venäjäksi, miksi hän olikin oiva valinta värväämään venäläisiä vakoojia.
Vakoojan lapsi soitti vartin ajomatkan päästä
Porvalin isoisä työllistyi rajavartiostoon ja päätyi jatkosodassa tiedustelu-upseeriksi. Kun venäläisiä sotavankeja tuotiin Suomeen, isoisä Antti Porvali etsi heistä vapaaehtoisia, antoi näille puna-armeijan univormuja ja koulutti heitä vakoojiksi Neuvostoliittoon. Vakoojiksi värvätyille luvattiin, että he saavat sodan päätyttyä Suomen kansalaisuuden ja työn Suomesta. Lupausta ei kuitenkaan voitu pitää, vaan vakoiluun osallistuneet salakuljetettiin sodan päätyttyä Ruotsiin.
Tämä johtaakin mielenkiintoiseen asetelmaan nykypäivänä: Mikko Porvali, vakoojien värvääjän lapsenlapsi, on ollut säännöllisesti yhteydessä Ruotsiin lähetettyjen vakoojien lapsiin. Yhteys on syntynyt Porvalin kirjoittamien romaanien ansiosta: eräskin ruotsalainen mies oli saanut sulkapallopelissä tietää ystävältään, että Porvalin romaanissa Vakoojakoulu oli hänen oman isänsä kuva.
– Sitten tämä Sven-niminen mies, joka kertoi olevansa Matti Putkisen (isoisän värväämä vakoooja) lapsi, soitti minulle. Hän puhui suomea vahvalla ruotsalaisella aksentilla ja kertoi olevansa kesäpaikalla Suomessa.
Porvalilla kesti hetken aikaa tajuta, että Sven oli noin vartin ajomatkan päässä hänen omasta kodistaan. Mikko hyppäsi autoon ja ajoi Svenin luo. Alkoi ystävyys, joka jatkuu yhä jokakesäisillä tapaamisilla Svenin kesäpaikalla.
– Meitä yhdistää isoisiemme historia, sukujen salaisuudet. Heidän (vakoojien lasten) kanssa on heti niin ystävällinen ja kotoisa olo, Mikko kertoo.
Takki on nyt tyhjä
Virkatyöt ja kirjoittamisharrastus pitävät 38-vuotiaan Mikon kiireisenä. Tänä vuonna kirjoja on ilmestynyt kaksi, ja niitä on kirjoitettu ”lähinnä öisin”. Viimeisin kirja, kolmiosaisen trilogian päättävä Kadonneen kaupungin varjo, julkaistiin marraskuun alussa. Nyt takki on tyhjä.
– Onneksi yhtään sopimustakaan ei ole, vaikka tarinoita on valmiina, Mikko muotoilee ja sanoo olonsa olevan äärimmäisen helpottunut.
Ja tarinoita hänellä tosiaan on. Puhe risteilee kaukopartiosta vakoojiin ja lopulta suvun salailemaan henkirikokseen Kurkijoella. Vuosiluvut, nimet ja tapahtumapaikat putoilevat puheessa kuin apteekin hyllyltä.
Mikko on sitä mieltä, että olisi väärin pitää itsellään tietoja, joita hän löytää kaivamalla isoisänsä aikaisia arkistoja.
– Huomaan usein istuvani sellaisen tiedon päällä, ettei olisi muita historiasta kiinnostuneita kohtaan oikein pitää sitä tietoa itsellään. Se pitää julkaista muiden saataville. Salailisin, jos pitäisin sellaiset tiedot itselläni.