Tutkinnanjohtajana Sisä-Suomen poliisilaitoksella toimiva Mikko Porvali kiinnostui oman isoisänsä sotamenneisyydestä. Arkistoja tongittuaan hän ymmärsi, että isoisä oli ollut sodassa vaativassa tiedustelutyössä; värvännyt venäläisiä sotilaita vakoojiksi ja kouluttanut nämä hyppäämään laskuvarjolla koneesta Neuvostoliiton yllä.
Suomalaisen vakoilukoulun tarina oli ensiksi vain aihe Porvalin gradussa, mutta eteni kustantajan löytämänä kirjaksi ja lopulta elämänmittaiseksi historian harrastukseksi.
Kirjoja on tullut jo 12, joista useimmat pohjautuvat suvun omiin tositarinoihin. Palkintojakin teoksista on tullut, hyllyä koristaa muun muassa vuoden Johtolanka-palkinto vuonna 2017 romaanista Veri ei vaikene.
Mutta palataan isoisään. Porvalin suvussa on oltu valtion virkamiestöissä sadan vuoden ajan, sillä isoisän oma isä työskenteli etsivässä keskusrikospoliisissa. Perhe asui tuolloin Terijoen Kuokkalassa lähellä Pietaria. Isoisä kävi koulunsa rajapaikkakunnalla venäjäksi, miksi hän olikin oiva valinta värväämään venäläisiä vakoojia.
Vakoojan lapsi soitti vartin ajomatkan päästä
Porvalin isoisä työllistyi rajavartiostoon ja päätyi jatkosodassa tiedustelu-upseeriksi. Kun venäläisiä sotavankeja tuotiin Suomeen, isoisä Antti Porvali etsi heistä vapaaehtoisia, antoi näille puna-armeijan univormuja ja koulutti heitä vakoojiksi Neuvostoliittoon. Vakoojiksi värvätyille luvattiin, että he saavat sodan päätyttyä Suomen kansalaisuuden ja työn Suomesta. Lupausta ei kuitenkaan voitu pitää, vaan vakoiluun osallistuneet salakuljetettiin sodan päätyttyä Ruotsiin.


